Kolmas kerta toden sanoo - uskokoon ken tahtoo...

Olen muuttunut statistiksi omassa elämässäni. Kohtuni elää täysin omaa elämäänsä, riippumatta lääkkeistä ja ajasta. Tuntuu kuin oma elämäni vain lipuisi hiljaa tässä vierellä ilman mitään mahdollisuutta tehdä tai toivoa mitään. Kohtu määrää nyt kaiken; miten kipeä olen lähipäivinä, miten joudun olemaan poissa työstä, miten voin tehdä mitään suunnitelmia lähiviikkojen päivien suhteen jne.

Verinen vuoto on siis jatkunut. Ei vatsakipuja eikä tulehduksen merkkejä.

Tänään kontrollissa näkyi, että kohdussa on edelleen residuaalia eli jonkinlaista jäämää raskaudesta. Kolmatta senttimetriä halkaisijaltaan oleva vuotoalue/hyytymä ei näytä irtoavan sieltä kohdun pohjalta.

Taas tuli itkut siellä tutkimuspedillä vaikka olin vuodon takia jo valmiiksi psyykannut itseäni huonoon tulokseen. Nuori lääkärimies antoi minulle vielä kolmannen kerran lääkekuurin; Cytotec nyt taas neljän tabletin voimin. Niin kuin ensimmäiselläkin kertaa. Sain ohjeeksi ottaa sen huomenna aamulla. Jos se vaikka vielä vaikuttaisi toivotun mukaisesti ja poistaisi kaavinnan tarpeen. Kontrolli on onneksi jo (?) ensi viikon tiistaina. Käynti muutetaan alkutarkastuksen jälkeen suoraan kaavinnaksi, jos kohtu ei ole vieläkään tyhjentynyt. Tosin niin luulin tapahtuvan jo tänään, mutta en ole kuukauden vuotamisellakaan vielä kiireinen tapaus.

Jouduin soittamaan lapsettomuusklinikalle ja siirtämään ensi viikolle varattua kontrolliaikaa toukokuun lopulle. Tämä tädennäköisesti tarkoittaa sitä, että mahdollista PAS:ia ei päästäkään tekemään kesäkuussa. Heinäkuun klinikka on lomalla. Eli nyt odotettaan siis elokuuta. Ei mitään sanottavaa siihen. Ei kerta kaikkiaan mitään.

En jaksa alkaa itkemään enää nyt yksin kotona illalla. En vain halua ajatella koko asiaa.

En ole tässä ruumiissa enkä tässä hetkessä. Olen oikeasti jossain ihan muualla.

Kuopan pohjalla -ko?

Hieman pelottaa. Olen ensimmäistä kertaa havahtumassa siihen, että mielialani ei vain tunnu kohenevan, se vain painuu alaspäin.

Okei, joku voisi ajatella, että keskenmenosta on vasta vajaa kuukausi aikaa, joten ei kai sitä vielä pitäisikään olla hyvissä fiiliksissä. Epävarmuus kohdun tyhjentymisestä kalvaa. Kirkasta vuotoa on edelleen tullut päivittäin. Välillä pieninä lurahduksina, mutta maltillisesti. Kontrolliultraan on enää kaksi päivää. Onneksi niin.

Mutta tämä ajatuksen ja tunnelman matalalento. Mitä sille voi tehdä? Olen aina pyrkinyt säätelemään ulospäin murheideni näyttämistä. Äitini saattohoito yli kymmenen vuotta sitten oli siitä hyvä esimerkki. Hänen kuolemansa jälkeen olin kaksi päivää poissa työstä, muuten puolentoista vuoden ajan ihan normaalia päivittäistä, välillä raskastakin työntekoa. Nyt hieman pelkään, että koteloin tätä surua taas jonnekin piiloon.

Toki, jos joku läheinen ystävä, joka kysyy vointiani tietäen keskenmenosta, kerron olevani hieman maassa, mutta paria kyyneltä enempää en oikein anna padon aueta. Enkä epäile heidän myötätuntoaan tai lohdutustaan, mutta en tohdi tai uskalla itse antautua sille.

Elämässä tapahtuu muuten iloisia asioita. On muuttoa, remppaa, koiran saapumista ja häävalmistelua. Ja nyt jo suuresti odotettu lomakin jossain vaiheessa koittaa. Murulleni näytän surua aina hetkittäin, mutta häneltäkin tunnun sitä sensuroivan. Ihan kuin pelkäisin hänen väsyvän itkeskelevään ja surussa makaavaan morsioon.  Nyt kun muru on viikon reissussa, olo on kerta kaikkiaan surkea. Tekee mieli vain itkeä, mutta samalla pelkään, että repsahtaako oloni sitten totaalisesti siihen synkkyyteen.

Työt ahdistaa, väsyttää ja olo on saamaton. Itkettää, surettaa ja ahdistaa yleisesti. Univaikeuksia pitkästä aikaa. Ruoka ei maistu.

Toivottavasti tämä on kuopan pohja.

Ymmällä oireista

Otin sitten ne Cytotec-lääkkeet kielen alle tiistaiaamuna päivystyskäynnin jälkeen. Niiden sulaminen tuntui kestävän aika kauan, ja tunnin kuluttua kieleni ja nieluni tuntuivat jotenkin kömpelöiltä ja kivistävistä. Onneksi ei tullut mitään ahdistusoiretta siitä, lähinnä tilanteen vain tiedosti.

Kultani hakemisen jälkeen jäimme kotiin ja odotelin kurjaa yötä vatsakipujen kanssa. Ensimmäiseen lääkkeenottoon liittynyttä hurjaa kirkasta vuotoa ei tulutkaan. Sen sijaan tiistai-iltana huomasin vessareissulla, että jonkinlainen isompi hyytymä sinne valahti. Muuten ei juurikaan vuotoa. Yö meni täysin rauhallisesti, ei mitään vatsakipuja, ei edes nipistelyjä! Olin hieman ymmälläni ja ihan iloinenkin hyvästä yöstä. Vappupäivän aamupäivänä tapasimme tuttua remonttimiestä, olemme muutamassa vuokra-asunnosta omaan kotiin ja teemme siellä vähän remonttia. Olin ihan positiivisissa fiiliksissä pitkästä aikaa aurinkoisesta aamusta, lähestyvästä muutosta ja siitä, että olimme menossa tapaamaan pentuetta, josta ehkä saisimme oman pentumme.

Remppamiehen tapaaminen meni hyvin. Oli kiva suunnitella mitä tekisimme ammattilaisen avustuksella uuteen kotiimme. Siitä suuntasimme kohti pentueen kotikaupunkia. Joudumme menemään sinne lentämällä, sillä automatkaan olisi mennyt yli 6 h suuntaansa. Onneksi löysimme edulliset lennot. Lentomatkalla olikin todella kovaa turbulenssia ja aloin voimaan huonosti. En kärsinyt mielestäni pelkästään "matkapahoinvoinnista", vaan minulle tuli kauhea hiki ja totaalisen voimaton olo. Loppulennon pidin paperipussia varalla ja vain keskityin hengittämään rauhallisesti.

Perillä lentokentällä kasvattajaperhe oli ystävälliseti tullut meitä vastaan. Ehdin juuri kätellä heidät kun oli jo pakko sännätä vessaan oksentamaan. En halunnut vielä kertoa huonosta voinnistani heille vaan tsemppasin hymyä ja pirteyttä kehiin. Reilun puolentunnin automatka oli pakko keskeyttää puolivälissä pyynnöstäni kun menin oksentamaan tien varteen. Sen jälkeen oli pakko kertoa, että lento oli ollut vähän kuoppaisa, mutta muuten voin hyvin.

Vointini aina hetkellisesti koheni oksennuksien jälkeen. Perillä odotti ihana pentue!! Saimme ihailla heitä emänsä hellässä hoivassa, "maitobaarissa", vaappuvina ja maailmaa ihmettelevinä. Kerrassaan suloisia!

Oma olo oli koko ajan todella heikko ja etova, mutta koitin olla reipas ja kysellä kiinnostuneena pentujen elämästä ja muusta. Kahvipöydästä lähdin taas yhden suupalan jälkeen vessaan oksentamaan. Mahtava kasvattikandidaatti, kertakaikkiaan! Onneksi kulta piti puhetta yllä ja sai pidettyä tilanteen leppoisana ja hyväntuulisena.

Päästyämme myöhään iltapäivällä takaisin lentokentälle, menin invavessan lattialle makaamaan puoleksi tunniksi. Maaten olo oli ainoa asento joka helpotti vointia.  Lopulta illalla kotona olin totaalisen kuollut. Sain onneksi pian nukahdettua ja yö meni taas hyvin.

En ole vuotanut juuri mitään, niitä tiistai-illan hyytymiä lukuunottamatta. Vatsani ei ole kouristellut, mutta pahoinvointi, kuvotus ja oksentaminen ovat olleet oireeni yhden todella kurjan päivän ajan. En osaa sanoa, mikä liittyy Cytoteciin ja mikä antibiootteihin. Kai se on ne kaikki yhdessä. En usko, että turbulenssi oli ainoa syyllinen pahoinvointiini. Toivon, toivon, toivon kovasti että ensi viikon ultraäänikontrolli olisi kannaltamme positiivinen, eli tyhjä kohtu. Näinkin tässä pääsee näköjään toivomaan. Ihan sairasta.

Onneksi pentue oli ihana!

Jo riittää!!

Soitin eilen gynen polille ja kerroin kuinka vuoto on jatkunut aktiivisena viime viikkoisen uuden lorottamisvaiheen jälkeen. Hoitaja konsultoi siellä lääkäriä ja neuvoi, että menisin tänään aamulla päivystykseen tilanteen arvioon.

Menin paikalle jo puoli kahdeksalta, ajattelin että olen ainakin siellä ensimmäisenä jonossa. Edelleen puukko kiersi haavassa, kun näin siellä raskaana olevia naisia. Tiedän, että osalla heistä saattaa olla isojakin ongelmia raskaudessaan, mutta silti he kaikki siellä edustavat sitä onnistuneiden ryhmää. Niiden, joilla lapsi on edelleen mahassa ja kasvaa.

Hoitajan haastattelun jälkeen sain lähetteen käydä labrassa. Hemoglobiini ja tulehdusarvo halutiin varmistaa. Hemoglobiini oli laskenut aiemmasta n. 30 yksikköä, mutta oli edelleen vielä ok tasolla. Tulehdusarvo oli onneksi normaali. Pääsin lääkärille vähän ennen kymmentä. Lääkäri tutki ja katsoi rauhassa ja tarkkaan. Koska tutkimus kesti niin kauan, tajusin taas siinä pedillä, että kaikki ei ole ihan kunnossa.

Lopulta ystävällinen naislääkäri kertoi, että kodussa on edelleen poikkeuksellisen paksu kerros ja siellä näyttäisi olevan jonkinlainen materiaalijäämä. Ensimmäistä kertaa sisätutkimus ja ultraääni tuntuivat minusta myös hieman kivuliailta. Lääkäri huomautti, että vuotoni on hieman marjapuuromaista, joka viittaa pitkään kestäneeseen vuotoon ja kohoneeseen tulehdusriskiin.

Kun nousin pritsille istumaan en voinut enää pidätellä kyyneleitäni. Ei vieläkään valoa tunnelissa. Kohta 4 viikkoa keskenmenosta, enkä ole vielä edes saanut kunnon keskenmenoa. Kohtu ei ole tyhjentynyt. Emme voi vielä suunnitella uusia yrityksiä, kun tilanne on näin kesken. Sain hoitajalta lohdutusta itkuuni ja lääkärikin oli hyvin myötätuntoinen.

Kokosin itseni ja kysyn vaihtoehdoista. Vaihtoehtoina oli joko uudelleen kohtua tyhjentävän lääkkeen otto tai kaavinta. Jos valitaan lääkkeet, niin voi olla että silti joudutaan kaavintaan. Päädyimme sitten lääkkeiden uudelleen ottoon. Sain ohjeeksi ottaa puolet ensimmäisen kerran annoksesta eli Cytotec 0,2 mg x 2. Tällä kertaa kielen alle, sillä vuoto estää lääkkenoton emättimen kautta.  Edeltävästi myös taas kipulääkkeet Burana ja Panacod. Minulle varattiin kontrolliultraääniaika ensi viikon keskiviikolle. Jos kohtu ei ole silloin tyhjentynyt, minulle tehdään kaavinta. Ehkä jo samana päivänä.

Läääkäri kertoi, että koska kaavinta olisi minulle ensimmäinen, riski kohdun vaurioitumiseen on pienehkö, mutta olemassa. Ajatus kohdun vaurioitumisesta on kertakaikkiaan puistattava ja lamaannuttava. Veriryhmänikin katsottiin jo valmiiksi. Sain kahden antibiootin kuurin kotiin. Kefexin ja Flagyl ainakin viikon verran. Se on kuulemma hyvästä myös jos joudutaan kaavintaan. Niinpä.

Sairaslomaa sain, mutta töissä olisi ollut vaikeampaa selittää taas äkillinen poissaolo kuin mennä vielä puoleksi päiväksi. Joten naama peruslukemilla töihin. Onneksi minulla on nykyään siellä kaksi hyvää ystävää, joille olen voinut tätä asiaa jakaa. Nytkin he odottivat huolissaan paluutani lääkäristä. Tilanteen kuultuaan sain heiltä lohdutusta ja uskoa tulevaan.

Työpäivän jälkeen kävin hakemassa kullan lentokentältä. Oli ihana päästä hänen syleilyyn ja kainaloon lohdutettavaksi! Nyt odottelen, kuinka kohdun supistelu mahtaa vaikuttaa ensi yöhön.. Jos aikataulu on sama, kivut alkavat yhden jälkeen yöllä. Uuh.


Että sellainen Vapunaaton ilta ja yö tiedossa.

Luopuminen

Kohta keskenmenosta kuulemisesta on kulunut kolme viikkoa. Aika on ollut luopumisen aikaa. Sen raastavan surun ja järkyttävän menetyksen tunteen turtuessa pikkuhiljaa tasaiseksi kaipaukseksi ja suruksi. Jatkuva luopumisen tunne on ollut minulle yllätys. Saavutin jotain ihanaa ja sitten menetin sen.

Olen pyrkinyt koko raskaustoiveen ajan siihen, että elämässäni tapahtuisi asioita myös muilla rintamilla. Osin tietenkin osana tavallista elämää, mutta osaksi myös siksi, että minulla olisi muutakin mietittävää kuin kierron kulku ja hoidon eri vaiheet.

Olemme jo viime syksynä päättäneet mennä naimisiin tämän vuoden elokuussa. Perusvalmistelut on tehty, hääpaikan varaus jne. Kun tulin raskaaksi, jouduin miettimään koko hääjuhlakuvion hieman uusiksi; minkälainen mekko mahtaisi silloin sopia, alkoholittomat juhlajuomat pitää huolehtia,  jaksanko tanssia kuinka pitkään jne. Keskenmenon jälkeen häävalmisteluihinkin tuli pieni mollisointu, sillä nyt ei  "tarvitse" miettiä mitään erityisasioita. Mutta huomaan järjestelyitä tehdessäni kuinka keskeytynyt raskaus muistuu mieleeni jatkuvasti. Alleviivaten, että EN ole raskaana elokuussa, häissämme. Luopumista.

Työrintamalla minulle tarjoutui mahdollisuus ottaa vastaan haastavampi tehtävä alkuvuodesta. Tartuin siihen ja se on tietenkin imaissut minut syvälle kasautuviin töihin ja vapaa-ajan vähenemiseen. Raskaus antoi mahdollisuuden ajatella, että tsemppaan tässä nyt syksyyn asti ja sitten saan jäädä elämään sitä elämää, josta olen niin kauan haaveillut. Laittamaan kotia, valmistamaan ruokaa opetellen uusia makumaailmoita, huolehtimaan omasta liikkumisesta kärrylenkeillä ja elämään perhe-elämää rytmittäen sen pienen tarpeisiin. Nyt olen tajunnut, että minun pitää jakaa vauhtini työssä ihan uudella tavalla, jotta jaksan tehdä sitä kuukausia ehkä vuosia eteenpäin. Luopumista.

Olemme asuneet vuokralla ja raskauden myötä aloimme aktiivisesti suunnitella oman asunnon hankkimista. Vielä ollessani raskaana saimme kuulla, että vuorasuhteemme päättyy viimeistään heinäkuun loppuun. Uuden asunnon etsimiseen tuli siis ihan toinen vaihde. Katselin pohjapiirrustuksia ja asuntoja miettien mihin voi laittaa kärryt ja miten huoneet sijaitsevat huomioiden vauvaperheen elämää. Nyt se tarve on lakannut, vaikka pitkällä tähtäimellä asia on hyvä huomoida. Luopumista.

Rakas kultani otti minut huolehtivaan huomaansa raskauden myötä. Varoi minua tarkemmin syömisiäni ja esim. vihannesten pesua lähes koomisuuteen asti. Ajoi auton varovasti aina töyssykohtien yli.  Illalla nukahti käsi leväten vatsani päällä. Tiedän, että hänen rakkautensa ei ole vähentynyt. Mutta hänen ihanasta lohdutuksesta ja tuesta huolimatta, se tietty lisähuolehtiminen on jäänyt. Luopumista.

Koitan pistää vastaan, osoittaa että en joudu sentään luopumaan kaikesta. Siksi haaveilen meidän pienestä, mustasta koirasta. Siksi haaveilen upeasta, hoikasta varresta hääpäivälleni. Siksi haaveilen tyttöjen illoista ja hauskanpidosta kylmän kuohuviinin kera. Siksi haaveilen kauniin kodin laittamisesta kahdelle aikuiselle ja koiralle. Siksi haaveilen meidän kahdenkeskeisestä ajasta, ilman molempien työkiireitä. Kevät, sulata tämä routa, joka jähmetti sydämeni.

Eikö tämä vieläkään lopu?

Alkuun varoitus ja pahoittelut tekstini sisällöstä. Rähmin edelleen kaiken epämiellyttävän eritteen seassa. Voit siis herkkämielisenä ohittaa alkutekstini jo tässä vaiheessa ja siirtyä viimeiseen kappaleeseen.

Kaksi viikkoa on mennyt, ei voi sanoa vierähtänyt, kohdun tyhjentävän lääkkeen oton jälkeen. Vuoto oli pikkuhiljaa harventunut ja muutunut ruskeaksi vuoteluksi niin, että välillä kirkkaampaakin verta hieman esiintyi. Olin jo haaveillut että tänä viikonloppuna voisin olla ilman sidettä housuissa ja pitkän tauon jälkeen vietellä mieheni vällyjen alle tai ihan mihin vain. Mutta ei.

Keskiviikkona iltapäivällä kesken työpäivän tajusin vain kuinka muutuin taas lorisevaksi hanaksi. Käsipyyhkeet housuissa eivät meinanneet riittää, onneksi oli päällä tummahkojen farkkujen kanssa musta reisipituinen paita. Vatsa oli alkanut kipuilla kuukautistyyppisesti puolen päivän aikaan, mutta en tajunnut sen aiheuttavan uuden punaisen tulvan parin tunnin kuluttua.

Eilinen meni jo rauhallisemmin, mutta tänään taas kesken työpäivää uusi puro löysi uomansa. Nyt en ole vuotanut ihan keskiviikon tapaan, mutta alkaa herätä huoli, että eikö tämä olekaan mennyt ihan kunniallisesti? Pitäisikö mun varata UÄ-aika ja varmistua, että kohtu on tyhjentynyt vai jäänkö vielä odottelemaan? En tänään tietenkään ole ehtinyt soittaa gynen polille ja kysyä asiaa. Eikä gynen ultraääniaikaa saa edes yksityiselle puolelle ilman viikon odottelua. Voi itku sentään!

Tein silti aamulla ovulaatiotestin ja testiviiva oli jo melko lähellä kontrolliviivan sävyä. Mitä se tarkoittaa? Että munasarjani ovat heränneet toimimaan, mutta kohtu elelee omia aikojaan. Tänään olisi KP 15, jos kierto lasketaan lääkkeellä alkaneesta vuotopäivästä. No, kulta on lähdössä viikonlopuksi työreissulle ja ensi viikonloppuna hänellä alkaa täyden viikon reissu, joten eipä tässä mitään mahiksia kunnon luomuyritykseen olisi edes ollutkaan. Masentaa ja harmittaa.

Yksi toivon säde on. Haaveilen koirasta. Tai haaveiluni on muuttunut konkreettiseksi haluksi järjestää asiat niin, että meille tulee koira. Tiedän, että tämä vaikuttaa korvaavan hellyyden kohteen etsimiseltä. Ja totuuden nimissä sitähän se myös on. Olemme kyllä haaveilleet koirasta jo pidempään. Pohtineet sopivaa rotua ja koiran sukupuolta. Miettineet soveliasta aikaa pennun ottamiselle. Alkanut raskauteni aiheutti sen, että päätimme lykätä koiran hankkimista. Ei pientä vauvaa ja koiranpentua samaan aikaan, näin päätimme. Nyt kun tiedän, että ainakaan seuraavaan 10 kuukauteen meille ei kerta kaikkiaan ole tulossa vauvaa (ajattelen kyllä toisaalta ihanan positiivisesti, kun puhun vain 10 kuukaudesta), niin toivon että meille tuleekin sitten koira. Toivon kovasti, että saisimme koiran. Sillä saamisesta siinäkin on lopulta kyse.


Hau.

Verinen viikonloppu

Jäin perjantaina siis kotiin ja otin lääkkeet (misoprotoli 4 x 200 ug)  aamulla ennen kello kahdeksaa. Pidin oikein kirjaa lääkkeistä, kellonajoista ja oireista.

Sain tehtyä ihan hyvin kotoa käsin töitä kahteentoista asti, sitten alkoi tulla pientä vuotoa ja kirjasin tuntemukseksi pientä nipistelyä. Otin Buranaa 800 mg. Yhteen menneessä oire vaihtui "rypistelyksi" ja vuotoa tuli selvemmin. Ajattelin että kyllä me naiset olemme välillä vähän herkkiä oireistamme, jos tämä nyt vaatii kotona olemista.

Kuudelta kävin vessassa ja lorisin sinne samalla kun paksu yöside oli jo aivan äyriään myöten märkä. Olin tyytyväinen, vuoto aikankin tuli ja kunnolla. Vatsaoireet edelleen olivat rypistelyn tasolla. Kerran koitin tarkemmin seurata mitä sinne pönttöön valui, mutta lopulta ajatus siitä, että tunnistaisin pienen Katkarapu Bubbamme, tuntuikin vain vaikeuttavan koko asiaa. Niinpä jätin valumien seuraamisen minimiin.

Yhdenksän jälkeen illalla kivut sitten alkoivat. Toinen yöside vuoti yli, onneksi istuin sohvatuolilla pyyhkeen päällä. Kivut tulivat tasaisen aaltomaisesti kymmenen jälkeen. Vuoto jatkui runsaana. Olin ottanut Panacodia seiskan jälkeen ja iltalääkkeiksi otin taas 800 mg Buranaa ja Panacodin. Yhdentoista aikaan koitimme mennä nukkumaan. Kierin ja konttasin sängyssä kovan kivun takia enkä pystynyt nukahtamaan. Lopulta vaihdoin vieraspetiimme yöksi, jotta edes kulta saisi nukuttua. Yhden jälkeen olin sitten nukahtanut ja nukuinkin aamuun asti kivutta.

Lauantai ja sunnuntai menivät jo selvästi helpommin. Vuotoa tuli edelleen, mutta vähemmän. Kipuja pari kertaa kohtauksina kestäen puolesta tunnista tuntiin, mutta onneksi se oli siedettävää. Sunnuntaina päätin jopa hankkiutua juoksulenkille voimieni tunnossa. Ei ehkä viisain teko juosta 1,5 tuntia kun on juuri vuotanut verta litran (?) verran ja aikaa edellisestä lenkistä reilu kaksi kuukautta. Jotain minä kai koin tarvitsevani sen lenkin suhteen. No vasen nilkka, oikea JA vasen polvi sekä vasen lonkka vihottelivat sitten loppuillan. Onneksi jätin venyttelyn väliin, se olisi voinut vaikka helpottaa oloani..

Olen jatkanut Buranaa 600 mg 2-3 x vrk:ssa ja vuotoa tulee edelleen, mutta enemmän kuukautistyyppisesti. Olen päässyt vaiheeseen, etten enää itke parin tunnin välein. Olen alkanut psyykata itseäni maratonille. Tälle lapsensaamismaratonille. Tavoiteaika siirtyi juuri aikaisintaan ensi vuoden kevääseen. ENSI VUODEN KEVÄÄSEEN! Ja siis jos kaikki MENISI PUTKEEN!? Tämä on minulle nyt selkeästi vaikein paikka. Unelma annettiin jo nuuhkittavaksi ja sitten se vietiin jonnekin vuoden, kahden tai ikuisuuden päähän. Mutta tämän maratonin minä ajoin selvittää maaliin tavalla toi toisella. Olen sitkeä. Taivun, mutta en taitu. Olemme sitkeitä, rakastamme toisiamme ja pidämme unelmastamme kiinni. Emmekä luovu toivosta. Ikinä.