Kuopan pohjalla -ko?

Hieman pelottaa. Olen ensimmäistä kertaa havahtumassa siihen, että mielialani ei vain tunnu kohenevan, se vain painuu alaspäin.

Okei, joku voisi ajatella, että keskenmenosta on vasta vajaa kuukausi aikaa, joten ei kai sitä vielä pitäisikään olla hyvissä fiiliksissä. Epävarmuus kohdun tyhjentymisestä kalvaa. Kirkasta vuotoa on edelleen tullut päivittäin. Välillä pieninä lurahduksina, mutta maltillisesti. Kontrolliultraan on enää kaksi päivää. Onneksi niin.

Mutta tämä ajatuksen ja tunnelman matalalento. Mitä sille voi tehdä? Olen aina pyrkinyt säätelemään ulospäin murheideni näyttämistä. Äitini saattohoito yli kymmenen vuotta sitten oli siitä hyvä esimerkki. Hänen kuolemansa jälkeen olin kaksi päivää poissa työstä, muuten puolentoista vuoden ajan ihan normaalia päivittäistä, välillä raskastakin työntekoa. Nyt hieman pelkään, että koteloin tätä surua taas jonnekin piiloon.

Toki, jos joku läheinen ystävä, joka kysyy vointiani tietäen keskenmenosta, kerron olevani hieman maassa, mutta paria kyyneltä enempää en oikein anna padon aueta. Enkä epäile heidän myötätuntoaan tai lohdutustaan, mutta en tohdi tai uskalla itse antautua sille.

Elämässä tapahtuu muuten iloisia asioita. On muuttoa, remppaa, koiran saapumista ja häävalmistelua. Ja nyt jo suuresti odotettu lomakin jossain vaiheessa koittaa. Murulleni näytän surua aina hetkittäin, mutta häneltäkin tunnun sitä sensuroivan. Ihan kuin pelkäisin hänen väsyvän itkeskelevään ja surussa makaavaan morsioon.  Nyt kun muru on viikon reissussa, olo on kerta kaikkiaan surkea. Tekee mieli vain itkeä, mutta samalla pelkään, että repsahtaako oloni sitten totaalisesti siihen synkkyyteen.

Työt ahdistaa, väsyttää ja olo on saamaton. Itkettää, surettaa ja ahdistaa yleisesti. Univaikeuksia pitkästä aikaa. Ruoka ei maistu.

Toivottavasti tämä on kuopan pohja.

Luopuminen

Kohta keskenmenosta kuulemisesta on kulunut kolme viikkoa. Aika on ollut luopumisen aikaa. Sen raastavan surun ja järkyttävän menetyksen tunteen turtuessa pikkuhiljaa tasaiseksi kaipaukseksi ja suruksi. Jatkuva luopumisen tunne on ollut minulle yllätys. Saavutin jotain ihanaa ja sitten menetin sen.

Olen pyrkinyt koko raskaustoiveen ajan siihen, että elämässäni tapahtuisi asioita myös muilla rintamilla. Osin tietenkin osana tavallista elämää, mutta osaksi myös siksi, että minulla olisi muutakin mietittävää kuin kierron kulku ja hoidon eri vaiheet.

Olemme jo viime syksynä päättäneet mennä naimisiin tämän vuoden elokuussa. Perusvalmistelut on tehty, hääpaikan varaus jne. Kun tulin raskaaksi, jouduin miettimään koko hääjuhlakuvion hieman uusiksi; minkälainen mekko mahtaisi silloin sopia, alkoholittomat juhlajuomat pitää huolehtia,  jaksanko tanssia kuinka pitkään jne. Keskenmenon jälkeen häävalmisteluihinkin tuli pieni mollisointu, sillä nyt ei  "tarvitse" miettiä mitään erityisasioita. Mutta huomaan järjestelyitä tehdessäni kuinka keskeytynyt raskaus muistuu mieleeni jatkuvasti. Alleviivaten, että EN ole raskaana elokuussa, häissämme. Luopumista.

Työrintamalla minulle tarjoutui mahdollisuus ottaa vastaan haastavampi tehtävä alkuvuodesta. Tartuin siihen ja se on tietenkin imaissut minut syvälle kasautuviin töihin ja vapaa-ajan vähenemiseen. Raskaus antoi mahdollisuuden ajatella, että tsemppaan tässä nyt syksyyn asti ja sitten saan jäädä elämään sitä elämää, josta olen niin kauan haaveillut. Laittamaan kotia, valmistamaan ruokaa opetellen uusia makumaailmoita, huolehtimaan omasta liikkumisesta kärrylenkeillä ja elämään perhe-elämää rytmittäen sen pienen tarpeisiin. Nyt olen tajunnut, että minun pitää jakaa vauhtini työssä ihan uudella tavalla, jotta jaksan tehdä sitä kuukausia ehkä vuosia eteenpäin. Luopumista.

Olemme asuneet vuokralla ja raskauden myötä aloimme aktiivisesti suunnitella oman asunnon hankkimista. Vielä ollessani raskaana saimme kuulla, että vuorasuhteemme päättyy viimeistään heinäkuun loppuun. Uuden asunnon etsimiseen tuli siis ihan toinen vaihde. Katselin pohjapiirrustuksia ja asuntoja miettien mihin voi laittaa kärryt ja miten huoneet sijaitsevat huomioiden vauvaperheen elämää. Nyt se tarve on lakannut, vaikka pitkällä tähtäimellä asia on hyvä huomoida. Luopumista.

Rakas kultani otti minut huolehtivaan huomaansa raskauden myötä. Varoi minua tarkemmin syömisiäni ja esim. vihannesten pesua lähes koomisuuteen asti. Ajoi auton varovasti aina töyssykohtien yli.  Illalla nukahti käsi leväten vatsani päällä. Tiedän, että hänen rakkautensa ei ole vähentynyt. Mutta hänen ihanasta lohdutuksesta ja tuesta huolimatta, se tietty lisähuolehtiminen on jäänyt. Luopumista.

Koitan pistää vastaan, osoittaa että en joudu sentään luopumaan kaikesta. Siksi haaveilen meidän pienestä, mustasta koirasta. Siksi haaveilen upeasta, hoikasta varresta hääpäivälleni. Siksi haaveilen tyttöjen illoista ja hauskanpidosta kylmän kuohuviinin kera. Siksi haaveilen kauniin kodin laittamisesta kahdelle aikuiselle ja koiralle. Siksi haaveilen meidän kahdenkeskeisestä ajasta, ilman molempien työkiireitä. Kevät, sulata tämä routa, joka jähmetti sydämeni.

Eikö tämä vieläkään lopu?

Alkuun varoitus ja pahoittelut tekstini sisällöstä. Rähmin edelleen kaiken epämiellyttävän eritteen seassa. Voit siis herkkämielisenä ohittaa alkutekstini jo tässä vaiheessa ja siirtyä viimeiseen kappaleeseen.

Kaksi viikkoa on mennyt, ei voi sanoa vierähtänyt, kohdun tyhjentävän lääkkeen oton jälkeen. Vuoto oli pikkuhiljaa harventunut ja muutunut ruskeaksi vuoteluksi niin, että välillä kirkkaampaakin verta hieman esiintyi. Olin jo haaveillut että tänä viikonloppuna voisin olla ilman sidettä housuissa ja pitkän tauon jälkeen vietellä mieheni vällyjen alle tai ihan mihin vain. Mutta ei.

Keskiviikkona iltapäivällä kesken työpäivän tajusin vain kuinka muutuin taas lorisevaksi hanaksi. Käsipyyhkeet housuissa eivät meinanneet riittää, onneksi oli päällä tummahkojen farkkujen kanssa musta reisipituinen paita. Vatsa oli alkanut kipuilla kuukautistyyppisesti puolen päivän aikaan, mutta en tajunnut sen aiheuttavan uuden punaisen tulvan parin tunnin kuluttua.

Eilinen meni jo rauhallisemmin, mutta tänään taas kesken työpäivää uusi puro löysi uomansa. Nyt en ole vuotanut ihan keskiviikon tapaan, mutta alkaa herätä huoli, että eikö tämä olekaan mennyt ihan kunniallisesti? Pitäisikö mun varata UÄ-aika ja varmistua, että kohtu on tyhjentynyt vai jäänkö vielä odottelemaan? En tänään tietenkään ole ehtinyt soittaa gynen polille ja kysyä asiaa. Eikä gynen ultraääniaikaa saa edes yksityiselle puolelle ilman viikon odottelua. Voi itku sentään!

Tein silti aamulla ovulaatiotestin ja testiviiva oli jo melko lähellä kontrolliviivan sävyä. Mitä se tarkoittaa? Että munasarjani ovat heränneet toimimaan, mutta kohtu elelee omia aikojaan. Tänään olisi KP 15, jos kierto lasketaan lääkkeellä alkaneesta vuotopäivästä. No, kulta on lähdössä viikonlopuksi työreissulle ja ensi viikonloppuna hänellä alkaa täyden viikon reissu, joten eipä tässä mitään mahiksia kunnon luomuyritykseen olisi edes ollutkaan. Masentaa ja harmittaa.

Yksi toivon säde on. Haaveilen koirasta. Tai haaveiluni on muuttunut konkreettiseksi haluksi järjestää asiat niin, että meille tulee koira. Tiedän, että tämä vaikuttaa korvaavan hellyyden kohteen etsimiseltä. Ja totuuden nimissä sitähän se myös on. Olemme kyllä haaveilleet koirasta jo pidempään. Pohtineet sopivaa rotua ja koiran sukupuolta. Miettineet soveliasta aikaa pennun ottamiselle. Alkanut raskauteni aiheutti sen, että päätimme lykätä koiran hankkimista. Ei pientä vauvaa ja koiranpentua samaan aikaan, näin päätimme. Nyt kun tiedän, että ainakaan seuraavaan 10 kuukauteen meille ei kerta kaikkiaan ole tulossa vauvaa (ajattelen kyllä toisaalta ihanan positiivisesti, kun puhun vain 10 kuukaudesta), niin toivon että meille tuleekin sitten koira. Toivon kovasti, että saisimme koiran. Sillä saamisesta siinäkin on lopulta kyse.


Hau.

Naistentautien poliklinikan käynti

Eilen aamulla minulla oli aika gynen polille raskauden keskytymisen hoidon arvioon. Olin koittanut tsempata itseäni ja matkalla koin, että homma oli minulla paketissa. Kävellessäni etuovesta sisään samaan aikaan isomahaisen naisen ja hänen kassia kantavan miehen kanssa, tajusin kuinka liikaa koko paikka minulle onkin.

Kyyneleet silmissä koitin aulassa katsoa jonnekin, jossa ei olisi hissuttavia ja puuskuttavia vauvamahoja. Olin ajoissa ja ajattelin kahvilassa rauhoittaa itseni. Sehän olikin täynnä vaaleanpunaisia ja -sinisiä kortteja, kaikkea pientä kivaa pehmoista, jota voidaan viedä lahjaksi uudelle tulokkaalle! Kun lopulta pääsin perimmäiseen pöytään ja istuduin, silmäni osuivat ikkunalaudalla olevaan imetysliivimainokseen. Siinä vaiheessa tajusin, että vastaan on turha taistella. Ympärilläni tulee olemaan raskaana olevia, raskaaksi tulevia, pikku vauvoja, pikku lapsia jne. Olen tähänkin asti onnistunut nauttimaan niistä vaikka pienen kaihon kera, enkä halua sitä muuksi.

Lääkärini oli reipas ja miellyttävä nainen. Mukana oli kandipoika, ja annoin ilman muuta hänen olla mukana ja oppia tulevaa ammattiaan. Tutkimuspedillä oli taas vaikea pidätellä kyyneliä, vaikka muuten olinkin pärjännyt ihan hyvin. Sain kuulla, että sikiö näkyy hyvin, mutta sykettä ei ole. Lääkäri otti osaa mentykseemme. Mitään vuotoa tms. ei näkynyt.

Minulla ei ollut esiintynyt vielä mitään keskenmenon oireita (kipua tai vuotoa) lääkkeiden lopettamisen jälkeen. Päätettiin, että otan lääkkeellisen raskaudenkeskytyksen. En halua jäädä odottelemaan viikkotolkulla mahdollista spontaania vuotoa. Jos sitä ei tulisikaan, joudutaisiin lääketieteelliseen apuun turvautumaan joka tapauksessa. Ehdotin ottavani lääkket perjataina töiden jälkeen. Sain kuulla, että sitä ei kyllä suositella. Vaste lääkkeelle tulee n. 4-6 tunnin kuluttua lääkkeen (Cytotec 0,2 mg tabletteja 4 kpl) otosta. Yö menee kulemma aivan pilalle, jos sen jättää iltaan tai iltapäivään. Pahimmillaan ongelmia hoidetaan sitten päivystyksessä yöllä. Lisäksi sain sairaslomaa vielä maanantaille.

Tämän jälkeen sairaanhoitaja kävi koko hoidon kaikkinen vaihtoehtoineen ja tilanteineen läpi kahdenkesken kanssani. Hän oli niin huolehtiva, kannustava ja tukeva, että minua alkoi itkettämään uudelleen. Aivan upeaa hoito-osaamista ja potilaan kohtaamista! Loppuun hän vielä selvästi halusi minun tiedostavan, että alkanut raskauteni oli ehdottomasti positiivinen asia ja että mikään ei vielä viittaa siihen, ettemmekö voisi onnistua haaveessaamme. Olin kiitollinen, että sain kuulla sen ääneen terveydenhuollon ammattilaiselta, taas toistamiseen.

Niinpä huomenna aamulla lääkkeet vaikuttamaan ja odottamaan kivuliaaksi kuvattua kohdun supistelua. Harmi, että kulta on tämän illan jo työreissussa ja palaa kotiin vasta huomenna myöhään iltapäivällä. Olen kyllä luvannut hänelle soittaa itselleni apuvoimia jos olo menee kovin kurjaksi. Vuotelua jatkuu todennäköisesti vielä pari viikkoa onnistuneenkin lääkkeellisen hoidon jälkeen. Kurjaa. Olen pitänyt housuissani sidettä nyt 2,5 kk putkeen yötä päivää ja ajattellut, että nyt se sitten vihdoin loppuu kun Lugesteron jäi pois. Ehei, vaippa housuissa jatketaan! Ironisesti voisi sanoa, että meillä on jo vaipparalli menossa..

Puuh. Huomaan suggeroivani itseäni tähän lääkehoitoon reippaan urhoollisesti, painaen surua pois. Katsotaan kuinka huomenna käy.  En ole voinut oikein kunnolla itkeä suruani sitten maanantai-illan jälkeen työreissun takia. Olemme kullan kanssa sopineet, että viikonloppu vain köllitään, halaillaan ja pussaillaan. Ja varmaan vähän itketäänkin.

Tänään satoi lunta sydämeeni

Nyt se on ohi. Minun ja meidän ihana aika raskaana. Enkä edes itse huomannut tilannetta mitenkään. Olo on turta, surullinen, epäuskoinen, itkuinen.

Vietimme ihanan pääsiäisen mökillä nukkuen pitkiä yöunia, ottaen päikkäreitä ja hiihdellen aurinkoisilla laduilla haaveillen pikkuahkiosta, jossa voisi vetää pienokaista suksien perässä.

Varoin syömästä haukea maalaistuttaviemme luona ja melkein kerroimme raskaudesta sen takia. Ettei emännälle tulisi paha mieli, kun jätin hauen syömättä.

Pääsiäisen jälkeen jatkoin lomaani tyttöjen reissulla pohjois-Italiaan. Ihanan rentoa vaeltelua kaupungilla, suussa sulavia ruokia, viinin ja proseccon jättämistä väliin ja kahdelle uudelle ihmiselle raskauden ihmeen jakaminen. Sain kehuja reippaudestani ja hyvästä voinnistani.  Katselin pikku-bambinoja uteliaana ja ihaillen ja haaveilin kuinka meidän pieni joskus olisi varmasti yhtä suloinen kuin nuo italialaiset pikku-kerubit.

Eilen illalla palasin matkalta ja täyttelin illalla neuvolasta tulleita lomakkeita. Emme tupakoi, emme juo juurikaan alkoholia, kerrassaan kelpo pari tulevia vanhempia. Perjantaille oli sovittu aika neuvolaan.

Tänään oli sovittu klinikalle vielä kontrolliultra. Kulta oli järjestänyt, että pääsi mukaan. En osannut epäillä mitään. Rinnat olivat edelleen hieman arat ja turvonneet. Lääkeitä olin muistanut ottaa ilman yhtään unohdusta. Ei vuotoa tai vatsaoireita. Kävin tutkimuspritsille pitkäkseni ja odotin innolla kuinka kohta näen pienokaisemme toistamiseen ja taas sen ihmeellisen sykkeen.

Lääkärimme etsi hetken aikaa ja otti anturin pois ja kosketti minua hellästi sääreen. Hänen kasvoillaan oli pahoitteleva ilme. Kasvu on pysähtynyt ja sykettä ei näy. Minulla kesti joitakin sekuntteja, ennekuin jotain läpäisi tajuntaani. Senkin jälkeen oli ensin vain turta ja aivan kuin ulkona koko tilanteesta. Nyt meille tässä kerrotaan kuinka raskaus on keskytynyt. Jaahas, se on tämmöinen tilanne.

Sitten tulivat kyyneleet. Kulta paijasi ja silitti. Päästyäni pritsiltä halasimme pitkään ja sitten kuulemaan jatkoa. Kyyneleet valuivat aina välillä ja välillä olin tyynempi. Lääkeet lopetetaan. Odotetaan tuleeko spontaani vuoto. Sain lähetteen raskauden keskeytykseen. Menee ilmeisesti loppuviikkoon. Sitten täytyy toipua ja vasta ehkä ennen juhannusta on mahdollista suunnitella uutta siirtoa.

Talvi on todellakin palannut. Kesä on peruttu.

Kulta on ihana voimavara. Halaa, kuuntelee, lohduttaa ja silittää. Kunpa osasin huolehtia hänestä yhtä hyvin. Kyllä tästä selvitään. Jotenkin. Päivä kerrallaan.

Ai niin. Täytin pääsiäisenä 39-vuotta.

Negatiivinen

Eilen aamulla kävin antamassa verinäytteen klinikalla. Pyysin, että saisin tuloksen tuostettuna kuoreen, jonka kävin sitten päivän päätteeksi sieltä hakemassa.

Kyllähän se kuori poltteli siinä vieruspenkillä kotiin ajaessa. Meille oli tulossa vieraita, joten päätimme katsoa tuloksen vasta illalla. Ilta oli todella hauska, meillä oli laaja sisaruspiirini puolisoineen ja koirineen istumassa arki-iltaa. Ajattelin siinä, että kyllä elämässäni on oikeastaan kaikki muu niin hyvin tätä lapsen kaipuuta lukuunottamatta. Täytyy osata olla siitä kaikesta kiitollinen.

Illalla tein sitten kaikki siivoamiset ja muut toimet alta pois ja käperryimme sänkyyn kuoren kanssa. Negatiivinen tulos. Hcg alle 3. Tyhjuus. Itku. Pelkoa jatkosta.

Vaikka olin jo osannut odottaa tulosta, pieni osa minusta toivoi silti oireideni (limamainen vaalenapunainen vuoto, huimaus, menkkamaiset kivut) olevankin oireita raskaudesta.

Kohtuullisen hyvin toivuin tuloksesta. Kultani piti kainalossa ja lohdutti. Minun oli pakko kysyä, että mitä jos meille ei koskaan tulekaan omaa lasta, haluaako hän silti olla kanssani. Olemme joskus siitä puhuneet aikaisemminkin, mutta nyt kaipasin varmuutta. Kultani piti minua ihan hassuna, hän kertoi haluavansa elää elämäänsä kanssani. Yhteisillä lapsilla tai ilman. Se helpotti, mutta aikaan sai tietenkin uutta helpotuksen ja toivon itkua.

Edelleen nukuin aamuyön huonosti. Olen alkanut heräilemään viiden aikaan ja sen jälkeen nukun enää pieniä pätkiä. Saa nähdä koska vähien yöunien lasku alkaa näkyä enemmän.. Nyt aamulla välillä itkettää. On muutamia ystäviä, jotka odottavat tulosta. Ajattelin laittaa vain tekstarin. En jaksa varmaan tänään vielä jutella asiasta enempää.

Puuh. Koitan nyt tehdä niitä asioita joita olin "lohdutuksekseni" listannut. Aloitan tänään jumpalla, huomenna sushia. Meillä tuli kultani kanssa tapaamisestamme tänään vuosi täyteen. Paljon on mahtunut tämän suhteen ensimmäiseen vuoteen. Toivottavasti ensi vuoteen mahtuisi yksi onnellinen asia - raskaus ja lapsi.