Niihän ne menkat sitten alkoivat. Keskiviikkona. Olin aika ok asian kanssa nuo ensimmäiset päivät, mutta eilen ja tänään on ollut taas vähän vaikeampaa. Aloitin nyt klinikan ohjeiden mukaan Zumenonin eli estradiolin. Annostus on nyt 1 tabl aamulla ja 2 illalla. Ymmärsin kirjeitse lähetetystä ohjeesta, että tällä koitetaan saada ovulaatio nyt hallitua paremmin, jotta PAS siirtoon päästään "virka-aikana". Eka ultra oli tarkoitus olla 10-11 kp:n kohdalla, mutta - yllätys, yllätys- silloin on lauantai ja sunnuntai päivät! Joten eka UÄ tehdään jo 9 päivä, joka tarkoittaa, että se pitää varmaan uusia sitten seuraavalla viikolla. Joka taas tietää setvimisiä töissä.
On oikeastaan ihme, että melkein koko syksyin onnistuin ujuttamaan klinkan ajat joko heti aamuun tai lounastunnille, ja näin onnistuin viemään tutkimuksia ja hoitoja eteenpäin ilman isompaa säätämistä työnantajaan päin.
Nyt tuntuu, että se onnellisten sattumien aika on ohi ja kaikki ajat menee selittelyn puolelle. Ehkä tuo mahdollinen yleneminen duunissa siirtää minut työajattomien onnelliseen (?) kastiin. Näin voisin helpommin käydä työajan puitteissakin klinikalla.
En osaa sanoa miksi nyt pari päivää on ollut liikuttuminen niin lähellä koko ajan. Samoin mielipahakin on herkässä ja aika turhista asioista. Eilen olin ajatellut, että katsoisimme leffan yhdessä kullan kanssa illalla. Aloitimme yhtä vanhaa leffaa sitten katsomaan, mutta aistin, ettei kulta ollut siinä "mukana". Hän pahoitteli, ettei nyt oikein ole ollut leffa-fiilistä pidempään aikaan. Itse olen kunnon leffafriikki, monet genret kiinnostaa kauhua ja splätteriä lukuunottamatta. Minä siitä tietenkin pahoitin mielini, kun toinen ei voinut "kärsiä" edes yhtä leffaa, että voidaan yhdessä köllötellä säkkituolissa. Mielipahaa siis aivan turhasta.
Ja tänään aamulla mun piti mennä hoitamaan siskon lapsia (2- ja 4- vuotiaat), kunnes siskon viesti tavoitti, että nuorimmaisen oksennustauti muuttaa suunnitelmat. Tuli ihan itku, kun huomasin kuinka ikävä mulla on noita tädin pieniä kultia.
No nyt lähden moikkaamaan lapsuuteni ystäväviisikkoa. Olemme kaikki saman ikäsiä. Kolmella meistä on jo kaksi lasta kullakin. Neljäs sai nyt loppuvuodesta esikoisensa, tosin reilusti keskosena raskausmyrkytyksen seurauksena. Olin kesällä jo yrittämässä raskautta itsekin kun kuulin hänen raskaudestaan. Silloin ajattelin, että ihanaa, saamme ehkä vauvat aika lähellä toisiaan ja samana vuonna. No, meillä siis ollaan vielä tässä vaiheessa. Onneksi heillä on kaikki mennyt hyvin raskaiden vaiheiden jälkeen. Olen vilpittömästi NIIN onnellinen heidän puolestaan! Mutta pelkään, murrunko tänään pahasti kun menemme ensin katsomaan pientä tulokasta. Ilosta itken varmasti tänäänkin, kun näen hänet nyt toisen kerran, mutta toivottavasti en omasta pettymyksestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti