keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Kolmas kerta toden sanoo - uskokoon ken tahtoo...

Olen muuttunut statistiksi omassa elämässäni. Kohtuni elää täysin omaa elämäänsä, riippumatta lääkkeistä ja ajasta. Tuntuu kuin oma elämäni vain lipuisi hiljaa tässä vierellä ilman mitään mahdollisuutta tehdä tai toivoa mitään. Kohtu määrää nyt kaiken; miten kipeä olen lähipäivinä, miten joudun olemaan poissa työstä, miten voin tehdä mitään suunnitelmia lähiviikkojen päivien suhteen jne.

Verinen vuoto on siis jatkunut. Ei vatsakipuja eikä tulehduksen merkkejä.

Tänään kontrollissa näkyi, että kohdussa on edelleen residuaalia eli jonkinlaista jäämää raskaudesta. Kolmatta senttimetriä halkaisijaltaan oleva vuotoalue/hyytymä ei näytä irtoavan sieltä kohdun pohjalta.

Taas tuli itkut siellä tutkimuspedillä vaikka olin vuodon takia jo valmiiksi psyykannut itseäni huonoon tulokseen. Nuori lääkärimies antoi minulle vielä kolmannen kerran lääkekuurin; Cytotec nyt taas neljän tabletin voimin. Niin kuin ensimmäiselläkin kertaa. Sain ohjeeksi ottaa sen huomenna aamulla. Jos se vaikka vielä vaikuttaisi toivotun mukaisesti ja poistaisi kaavinnan tarpeen. Kontrolli on onneksi jo (?) ensi viikon tiistaina. Käynti muutetaan alkutarkastuksen jälkeen suoraan kaavinnaksi, jos kohtu ei ole vieläkään tyhjentynyt. Tosin niin luulin tapahtuvan jo tänään, mutta en ole kuukauden vuotamisellakaan vielä kiireinen tapaus.

Jouduin soittamaan lapsettomuusklinikalle ja siirtämään ensi viikolle varattua kontrolliaikaa toukokuun lopulle. Tämä tädennäköisesti tarkoittaa sitä, että mahdollista PAS:ia ei päästäkään tekemään kesäkuussa. Heinäkuun klinikka on lomalla. Eli nyt odotettaan siis elokuuta. Ei mitään sanottavaa siihen. Ei kerta kaikkiaan mitään.

En jaksa alkaa itkemään enää nyt yksin kotona illalla. En vain halua ajatella koko asiaa.

En ole tässä ruumiissa enkä tässä hetkessä. Olen oikeasti jossain ihan muualla.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Kuopan pohjalla -ko?

Hieman pelottaa. Olen ensimmäistä kertaa havahtumassa siihen, että mielialani ei vain tunnu kohenevan, se vain painuu alaspäin.

Okei, joku voisi ajatella, että keskenmenosta on vasta vajaa kuukausi aikaa, joten ei kai sitä vielä pitäisikään olla hyvissä fiiliksissä. Epävarmuus kohdun tyhjentymisestä kalvaa. Kirkasta vuotoa on edelleen tullut päivittäin. Välillä pieninä lurahduksina, mutta maltillisesti. Kontrolliultraan on enää kaksi päivää. Onneksi niin.

Mutta tämä ajatuksen ja tunnelman matalalento. Mitä sille voi tehdä? Olen aina pyrkinyt säätelemään ulospäin murheideni näyttämistä. Äitini saattohoito yli kymmenen vuotta sitten oli siitä hyvä esimerkki. Hänen kuolemansa jälkeen olin kaksi päivää poissa työstä, muuten puolentoista vuoden ajan ihan normaalia päivittäistä, välillä raskastakin työntekoa. Nyt hieman pelkään, että koteloin tätä surua taas jonnekin piiloon.

Toki, jos joku läheinen ystävä, joka kysyy vointiani tietäen keskenmenosta, kerron olevani hieman maassa, mutta paria kyyneltä enempää en oikein anna padon aueta. Enkä epäile heidän myötätuntoaan tai lohdutustaan, mutta en tohdi tai uskalla itse antautua sille.

Elämässä tapahtuu muuten iloisia asioita. On muuttoa, remppaa, koiran saapumista ja häävalmistelua. Ja nyt jo suuresti odotettu lomakin jossain vaiheessa koittaa. Murulleni näytän surua aina hetkittäin, mutta häneltäkin tunnun sitä sensuroivan. Ihan kuin pelkäisin hänen väsyvän itkeskelevään ja surussa makaavaan morsioon.  Nyt kun muru on viikon reissussa, olo on kerta kaikkiaan surkea. Tekee mieli vain itkeä, mutta samalla pelkään, että repsahtaako oloni sitten totaalisesti siihen synkkyyteen.

Työt ahdistaa, väsyttää ja olo on saamaton. Itkettää, surettaa ja ahdistaa yleisesti. Univaikeuksia pitkästä aikaa. Ruoka ei maistu.

Toivottavasti tämä on kuopan pohja.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Ymmällä oireista

Otin sitten ne Cytotec-lääkkeet kielen alle tiistaiaamuna päivystyskäynnin jälkeen. Niiden sulaminen tuntui kestävän aika kauan, ja tunnin kuluttua kieleni ja nieluni tuntuivat jotenkin kömpelöiltä ja kivistävistä. Onneksi ei tullut mitään ahdistusoiretta siitä, lähinnä tilanteen vain tiedosti.

Kultani hakemisen jälkeen jäimme kotiin ja odotelin kurjaa yötä vatsakipujen kanssa. Ensimmäiseen lääkkeenottoon liittynyttä hurjaa kirkasta vuotoa ei tulutkaan. Sen sijaan tiistai-iltana huomasin vessareissulla, että jonkinlainen isompi hyytymä sinne valahti. Muuten ei juurikaan vuotoa. Yö meni täysin rauhallisesti, ei mitään vatsakipuja, ei edes nipistelyjä! Olin hieman ymmälläni ja ihan iloinenkin hyvästä yöstä. Vappupäivän aamupäivänä tapasimme tuttua remonttimiestä, olemme muutamassa vuokra-asunnosta omaan kotiin ja teemme siellä vähän remonttia. Olin ihan positiivisissa fiiliksissä pitkästä aikaa aurinkoisesta aamusta, lähestyvästä muutosta ja siitä, että olimme menossa tapaamaan pentuetta, josta ehkä saisimme oman pentumme.

Remppamiehen tapaaminen meni hyvin. Oli kiva suunnitella mitä tekisimme ammattilaisen avustuksella uuteen kotiimme. Siitä suuntasimme kohti pentueen kotikaupunkia. Joudumme menemään sinne lentämällä, sillä automatkaan olisi mennyt yli 6 h suuntaansa. Onneksi löysimme edulliset lennot. Lentomatkalla olikin todella kovaa turbulenssia ja aloin voimaan huonosti. En kärsinyt mielestäni pelkästään "matkapahoinvoinnista", vaan minulle tuli kauhea hiki ja totaalisen voimaton olo. Loppulennon pidin paperipussia varalla ja vain keskityin hengittämään rauhallisesti.

Perillä lentokentällä kasvattajaperhe oli ystävälliseti tullut meitä vastaan. Ehdin juuri kätellä heidät kun oli jo pakko sännätä vessaan oksentamaan. En halunnut vielä kertoa huonosta voinnistani heille vaan tsemppasin hymyä ja pirteyttä kehiin. Reilun puolentunnin automatka oli pakko keskeyttää puolivälissä pyynnöstäni kun menin oksentamaan tien varteen. Sen jälkeen oli pakko kertoa, että lento oli ollut vähän kuoppaisa, mutta muuten voin hyvin.

Vointini aina hetkellisesti koheni oksennuksien jälkeen. Perillä odotti ihana pentue!! Saimme ihailla heitä emänsä hellässä hoivassa, "maitobaarissa", vaappuvina ja maailmaa ihmettelevinä. Kerrassaan suloisia!

Oma olo oli koko ajan todella heikko ja etova, mutta koitin olla reipas ja kysellä kiinnostuneena pentujen elämästä ja muusta. Kahvipöydästä lähdin taas yhden suupalan jälkeen vessaan oksentamaan. Mahtava kasvattikandidaatti, kertakaikkiaan! Onneksi kulta piti puhetta yllä ja sai pidettyä tilanteen leppoisana ja hyväntuulisena.

Päästyämme myöhään iltapäivällä takaisin lentokentälle, menin invavessan lattialle makaamaan puoleksi tunniksi. Maaten olo oli ainoa asento joka helpotti vointia.  Lopulta illalla kotona olin totaalisen kuollut. Sain onneksi pian nukahdettua ja yö meni taas hyvin.

En ole vuotanut juuri mitään, niitä tiistai-illan hyytymiä lukuunottamatta. Vatsani ei ole kouristellut, mutta pahoinvointi, kuvotus ja oksentaminen ovat olleet oireeni yhden todella kurjan päivän ajan. En osaa sanoa, mikä liittyy Cytoteciin ja mikä antibiootteihin. Kai se on ne kaikki yhdessä. En usko, että turbulenssi oli ainoa syyllinen pahoinvointiini. Toivon, toivon, toivon kovasti että ensi viikon ultraäänikontrolli olisi kannaltamme positiivinen, eli tyhjä kohtu. Näinkin tässä pääsee näköjään toivomaan. Ihan sairasta.

Onneksi pentue oli ihana!