Kuopan pohjalla -ko?

Hieman pelottaa. Olen ensimmäistä kertaa havahtumassa siihen, että mielialani ei vain tunnu kohenevan, se vain painuu alaspäin.

Okei, joku voisi ajatella, että keskenmenosta on vasta vajaa kuukausi aikaa, joten ei kai sitä vielä pitäisikään olla hyvissä fiiliksissä. Epävarmuus kohdun tyhjentymisestä kalvaa. Kirkasta vuotoa on edelleen tullut päivittäin. Välillä pieninä lurahduksina, mutta maltillisesti. Kontrolliultraan on enää kaksi päivää. Onneksi niin.

Mutta tämä ajatuksen ja tunnelman matalalento. Mitä sille voi tehdä? Olen aina pyrkinyt säätelemään ulospäin murheideni näyttämistä. Äitini saattohoito yli kymmenen vuotta sitten oli siitä hyvä esimerkki. Hänen kuolemansa jälkeen olin kaksi päivää poissa työstä, muuten puolentoista vuoden ajan ihan normaalia päivittäistä, välillä raskastakin työntekoa. Nyt hieman pelkään, että koteloin tätä surua taas jonnekin piiloon.

Toki, jos joku läheinen ystävä, joka kysyy vointiani tietäen keskenmenosta, kerron olevani hieman maassa, mutta paria kyyneltä enempää en oikein anna padon aueta. Enkä epäile heidän myötätuntoaan tai lohdutustaan, mutta en tohdi tai uskalla itse antautua sille.

Elämässä tapahtuu muuten iloisia asioita. On muuttoa, remppaa, koiran saapumista ja häävalmistelua. Ja nyt jo suuresti odotettu lomakin jossain vaiheessa koittaa. Murulleni näytän surua aina hetkittäin, mutta häneltäkin tunnun sitä sensuroivan. Ihan kuin pelkäisin hänen väsyvän itkeskelevään ja surussa makaavaan morsioon.  Nyt kun muru on viikon reissussa, olo on kerta kaikkiaan surkea. Tekee mieli vain itkeä, mutta samalla pelkään, että repsahtaako oloni sitten totaalisesti siihen synkkyyteen.

Työt ahdistaa, väsyttää ja olo on saamaton. Itkettää, surettaa ja ahdistaa yleisesti. Univaikeuksia pitkästä aikaa. Ruoka ei maistu.

Toivottavasti tämä on kuopan pohja.

Luopuminen

Kohta keskenmenosta kuulemisesta on kulunut kolme viikkoa. Aika on ollut luopumisen aikaa. Sen raastavan surun ja järkyttävän menetyksen tunteen turtuessa pikkuhiljaa tasaiseksi kaipaukseksi ja suruksi. Jatkuva luopumisen tunne on ollut minulle yllätys. Saavutin jotain ihanaa ja sitten menetin sen.

Olen pyrkinyt koko raskaustoiveen ajan siihen, että elämässäni tapahtuisi asioita myös muilla rintamilla. Osin tietenkin osana tavallista elämää, mutta osaksi myös siksi, että minulla olisi muutakin mietittävää kuin kierron kulku ja hoidon eri vaiheet.

Olemme jo viime syksynä päättäneet mennä naimisiin tämän vuoden elokuussa. Perusvalmistelut on tehty, hääpaikan varaus jne. Kun tulin raskaaksi, jouduin miettimään koko hääjuhlakuvion hieman uusiksi; minkälainen mekko mahtaisi silloin sopia, alkoholittomat juhlajuomat pitää huolehtia,  jaksanko tanssia kuinka pitkään jne. Keskenmenon jälkeen häävalmisteluihinkin tuli pieni mollisointu, sillä nyt ei  "tarvitse" miettiä mitään erityisasioita. Mutta huomaan järjestelyitä tehdessäni kuinka keskeytynyt raskaus muistuu mieleeni jatkuvasti. Alleviivaten, että EN ole raskaana elokuussa, häissämme. Luopumista.

Työrintamalla minulle tarjoutui mahdollisuus ottaa vastaan haastavampi tehtävä alkuvuodesta. Tartuin siihen ja se on tietenkin imaissut minut syvälle kasautuviin töihin ja vapaa-ajan vähenemiseen. Raskaus antoi mahdollisuuden ajatella, että tsemppaan tässä nyt syksyyn asti ja sitten saan jäädä elämään sitä elämää, josta olen niin kauan haaveillut. Laittamaan kotia, valmistamaan ruokaa opetellen uusia makumaailmoita, huolehtimaan omasta liikkumisesta kärrylenkeillä ja elämään perhe-elämää rytmittäen sen pienen tarpeisiin. Nyt olen tajunnut, että minun pitää jakaa vauhtini työssä ihan uudella tavalla, jotta jaksan tehdä sitä kuukausia ehkä vuosia eteenpäin. Luopumista.

Olemme asuneet vuokralla ja raskauden myötä aloimme aktiivisesti suunnitella oman asunnon hankkimista. Vielä ollessani raskaana saimme kuulla, että vuorasuhteemme päättyy viimeistään heinäkuun loppuun. Uuden asunnon etsimiseen tuli siis ihan toinen vaihde. Katselin pohjapiirrustuksia ja asuntoja miettien mihin voi laittaa kärryt ja miten huoneet sijaitsevat huomioiden vauvaperheen elämää. Nyt se tarve on lakannut, vaikka pitkällä tähtäimellä asia on hyvä huomoida. Luopumista.

Rakas kultani otti minut huolehtivaan huomaansa raskauden myötä. Varoi minua tarkemmin syömisiäni ja esim. vihannesten pesua lähes koomisuuteen asti. Ajoi auton varovasti aina töyssykohtien yli.  Illalla nukahti käsi leväten vatsani päällä. Tiedän, että hänen rakkautensa ei ole vähentynyt. Mutta hänen ihanasta lohdutuksesta ja tuesta huolimatta, se tietty lisähuolehtiminen on jäänyt. Luopumista.

Koitan pistää vastaan, osoittaa että en joudu sentään luopumaan kaikesta. Siksi haaveilen meidän pienestä, mustasta koirasta. Siksi haaveilen upeasta, hoikasta varresta hääpäivälleni. Siksi haaveilen tyttöjen illoista ja hauskanpidosta kylmän kuohuviinin kera. Siksi haaveilen kauniin kodin laittamisesta kahdelle aikuiselle ja koiralle. Siksi haaveilen meidän kahdenkeskeisestä ajasta, ilman molempien työkiireitä. Kevät, sulata tämä routa, joka jähmetti sydämeni.

Ensimmäistä PASsia kohti - toivottavasti

Niihän ne menkat sitten alkoivat. Keskiviikkona. Olin aika ok asian kanssa nuo ensimmäiset päivät, mutta eilen ja tänään on ollut taas vähän vaikeampaa. Aloitin nyt klinikan ohjeiden mukaan Zumenonin eli estradiolin. Annostus on nyt 1 tabl aamulla ja 2 illalla. Ymmärsin kirjeitse lähetetystä ohjeesta, että tällä koitetaan saada ovulaatio nyt hallitua paremmin, jotta PAS siirtoon päästään "virka-aikana". Eka ultra oli tarkoitus olla 10-11 kp:n kohdalla, mutta - yllätys, yllätys- silloin on lauantai ja sunnuntai päivät! Joten eka UÄ tehdään jo 9 päivä, joka tarkoittaa, että se pitää varmaan uusia sitten seuraavalla viikolla. Joka taas tietää setvimisiä töissä.

On oikeastaan ihme, että melkein koko syksyin onnistuin ujuttamaan klinkan ajat joko heti aamuun tai lounastunnille, ja näin onnistuin viemään tutkimuksia ja hoitoja eteenpäin ilman isompaa säätämistä työnantajaan päin.

Nyt tuntuu, että se onnellisten sattumien aika on ohi ja kaikki ajat menee selittelyn puolelle. Ehkä tuo mahdollinen yleneminen duunissa siirtää minut työajattomien onnelliseen (?) kastiin. Näin voisin helpommin käydä työajan puitteissakin klinikalla.

En osaa sanoa miksi nyt pari päivää on ollut liikuttuminen niin lähellä koko ajan. Samoin mielipahakin on herkässä ja aika turhista asioista. Eilen olin ajatellut, että katsoisimme leffan yhdessä kullan kanssa illalla. Aloitimme yhtä vanhaa leffaa sitten katsomaan, mutta aistin, ettei kulta ollut siinä "mukana". Hän pahoitteli, ettei nyt oikein ole ollut leffa-fiilistä pidempään aikaan. Itse olen kunnon leffafriikki, monet genret kiinnostaa kauhua ja splätteriä lukuunottamatta. Minä siitä tietenkin pahoitin mielini, kun toinen ei voinut "kärsiä" edes yhtä leffaa, että voidaan yhdessä köllötellä säkkituolissa. Mielipahaa siis aivan turhasta.

Ja tänään aamulla mun piti mennä hoitamaan siskon lapsia (2- ja 4- vuotiaat), kunnes siskon viesti tavoitti, että nuorimmaisen oksennustauti muuttaa suunnitelmat. Tuli ihan itku, kun huomasin kuinka ikävä mulla on noita tädin pieniä kultia.

No nyt lähden moikkaamaan lapsuuteni ystäväviisikkoa. Olemme kaikki saman ikäsiä. Kolmella meistä on jo kaksi lasta kullakin. Neljäs sai nyt loppuvuodesta esikoisensa, tosin reilusti keskosena raskausmyrkytyksen seurauksena. Olin kesällä jo yrittämässä raskautta itsekin kun kuulin hänen raskaudestaan. Silloin ajattelin, että ihanaa, saamme ehkä vauvat aika lähellä toisiaan ja samana vuonna. No, meillä siis ollaan vielä tässä vaiheessa. Onneksi heillä on kaikki mennyt hyvin raskaiden vaiheiden jälkeen. Olen vilpittömästi NIIN onnellinen heidän puolestaan! Mutta pelkään, murrunko tänään pahasti kun menemme ensin katsomaan pientä tulokasta. Ilosta itken varmasti tänäänkin, kun näen hänet nyt toisen kerran, mutta toivottavasti en omasta pettymyksestäni.

Negatiivinen

Eilen aamulla kävin antamassa verinäytteen klinikalla. Pyysin, että saisin tuloksen tuostettuna kuoreen, jonka kävin sitten päivän päätteeksi sieltä hakemassa.

Kyllähän se kuori poltteli siinä vieruspenkillä kotiin ajaessa. Meille oli tulossa vieraita, joten päätimme katsoa tuloksen vasta illalla. Ilta oli todella hauska, meillä oli laaja sisaruspiirini puolisoineen ja koirineen istumassa arki-iltaa. Ajattelin siinä, että kyllä elämässäni on oikeastaan kaikki muu niin hyvin tätä lapsen kaipuuta lukuunottamatta. Täytyy osata olla siitä kaikesta kiitollinen.

Illalla tein sitten kaikki siivoamiset ja muut toimet alta pois ja käperryimme sänkyyn kuoren kanssa. Negatiivinen tulos. Hcg alle 3. Tyhjuus. Itku. Pelkoa jatkosta.

Vaikka olin jo osannut odottaa tulosta, pieni osa minusta toivoi silti oireideni (limamainen vaalenapunainen vuoto, huimaus, menkkamaiset kivut) olevankin oireita raskaudesta.

Kohtuullisen hyvin toivuin tuloksesta. Kultani piti kainalossa ja lohdutti. Minun oli pakko kysyä, että mitä jos meille ei koskaan tulekaan omaa lasta, haluaako hän silti olla kanssani. Olemme joskus siitä puhuneet aikaisemminkin, mutta nyt kaipasin varmuutta. Kultani piti minua ihan hassuna, hän kertoi haluavansa elää elämäänsä kanssani. Yhteisillä lapsilla tai ilman. Se helpotti, mutta aikaan sai tietenkin uutta helpotuksen ja toivon itkua.

Edelleen nukuin aamuyön huonosti. Olen alkanut heräilemään viiden aikaan ja sen jälkeen nukun enää pieniä pätkiä. Saa nähdä koska vähien yöunien lasku alkaa näkyä enemmän.. Nyt aamulla välillä itkettää. On muutamia ystäviä, jotka odottavat tulosta. Ajattelin laittaa vain tekstarin. En jaksa varmaan tänään vielä jutella asiasta enempää.

Puuh. Koitan nyt tehdä niitä asioita joita olin "lohdutuksekseni" listannut. Aloitan tänään jumpalla, huomenna sushia. Meillä tuli kultani kanssa tapaamisestamme tänään vuosi täyteen. Paljon on mahtunut tämän suhteen ensimmäiseen vuoteen. Toivottavasti ensi vuoteen mahtuisi yksi onnellinen asia - raskaus ja lapsi.