Ymmällä oireista

Otin sitten ne Cytotec-lääkkeet kielen alle tiistaiaamuna päivystyskäynnin jälkeen. Niiden sulaminen tuntui kestävän aika kauan, ja tunnin kuluttua kieleni ja nieluni tuntuivat jotenkin kömpelöiltä ja kivistävistä. Onneksi ei tullut mitään ahdistusoiretta siitä, lähinnä tilanteen vain tiedosti.

Kultani hakemisen jälkeen jäimme kotiin ja odotelin kurjaa yötä vatsakipujen kanssa. Ensimmäiseen lääkkeenottoon liittynyttä hurjaa kirkasta vuotoa ei tulutkaan. Sen sijaan tiistai-iltana huomasin vessareissulla, että jonkinlainen isompi hyytymä sinne valahti. Muuten ei juurikaan vuotoa. Yö meni täysin rauhallisesti, ei mitään vatsakipuja, ei edes nipistelyjä! Olin hieman ymmälläni ja ihan iloinenkin hyvästä yöstä. Vappupäivän aamupäivänä tapasimme tuttua remonttimiestä, olemme muutamassa vuokra-asunnosta omaan kotiin ja teemme siellä vähän remonttia. Olin ihan positiivisissa fiiliksissä pitkästä aikaa aurinkoisesta aamusta, lähestyvästä muutosta ja siitä, että olimme menossa tapaamaan pentuetta, josta ehkä saisimme oman pentumme.

Remppamiehen tapaaminen meni hyvin. Oli kiva suunnitella mitä tekisimme ammattilaisen avustuksella uuteen kotiimme. Siitä suuntasimme kohti pentueen kotikaupunkia. Joudumme menemään sinne lentämällä, sillä automatkaan olisi mennyt yli 6 h suuntaansa. Onneksi löysimme edulliset lennot. Lentomatkalla olikin todella kovaa turbulenssia ja aloin voimaan huonosti. En kärsinyt mielestäni pelkästään "matkapahoinvoinnista", vaan minulle tuli kauhea hiki ja totaalisen voimaton olo. Loppulennon pidin paperipussia varalla ja vain keskityin hengittämään rauhallisesti.

Perillä lentokentällä kasvattajaperhe oli ystävälliseti tullut meitä vastaan. Ehdin juuri kätellä heidät kun oli jo pakko sännätä vessaan oksentamaan. En halunnut vielä kertoa huonosta voinnistani heille vaan tsemppasin hymyä ja pirteyttä kehiin. Reilun puolentunnin automatka oli pakko keskeyttää puolivälissä pyynnöstäni kun menin oksentamaan tien varteen. Sen jälkeen oli pakko kertoa, että lento oli ollut vähän kuoppaisa, mutta muuten voin hyvin.

Vointini aina hetkellisesti koheni oksennuksien jälkeen. Perillä odotti ihana pentue!! Saimme ihailla heitä emänsä hellässä hoivassa, "maitobaarissa", vaappuvina ja maailmaa ihmettelevinä. Kerrassaan suloisia!

Oma olo oli koko ajan todella heikko ja etova, mutta koitin olla reipas ja kysellä kiinnostuneena pentujen elämästä ja muusta. Kahvipöydästä lähdin taas yhden suupalan jälkeen vessaan oksentamaan. Mahtava kasvattikandidaatti, kertakaikkiaan! Onneksi kulta piti puhetta yllä ja sai pidettyä tilanteen leppoisana ja hyväntuulisena.

Päästyämme myöhään iltapäivällä takaisin lentokentälle, menin invavessan lattialle makaamaan puoleksi tunniksi. Maaten olo oli ainoa asento joka helpotti vointia.  Lopulta illalla kotona olin totaalisen kuollut. Sain onneksi pian nukahdettua ja yö meni taas hyvin.

En ole vuotanut juuri mitään, niitä tiistai-illan hyytymiä lukuunottamatta. Vatsani ei ole kouristellut, mutta pahoinvointi, kuvotus ja oksentaminen ovat olleet oireeni yhden todella kurjan päivän ajan. En osaa sanoa, mikä liittyy Cytoteciin ja mikä antibiootteihin. Kai se on ne kaikki yhdessä. En usko, että turbulenssi oli ainoa syyllinen pahoinvointiini. Toivon, toivon, toivon kovasti että ensi viikon ultraäänikontrolli olisi kannaltamme positiivinen, eli tyhjä kohtu. Näinkin tässä pääsee näköjään toivomaan. Ihan sairasta.

Onneksi pentue oli ihana!

Luopuminen

Kohta keskenmenosta kuulemisesta on kulunut kolme viikkoa. Aika on ollut luopumisen aikaa. Sen raastavan surun ja järkyttävän menetyksen tunteen turtuessa pikkuhiljaa tasaiseksi kaipaukseksi ja suruksi. Jatkuva luopumisen tunne on ollut minulle yllätys. Saavutin jotain ihanaa ja sitten menetin sen.

Olen pyrkinyt koko raskaustoiveen ajan siihen, että elämässäni tapahtuisi asioita myös muilla rintamilla. Osin tietenkin osana tavallista elämää, mutta osaksi myös siksi, että minulla olisi muutakin mietittävää kuin kierron kulku ja hoidon eri vaiheet.

Olemme jo viime syksynä päättäneet mennä naimisiin tämän vuoden elokuussa. Perusvalmistelut on tehty, hääpaikan varaus jne. Kun tulin raskaaksi, jouduin miettimään koko hääjuhlakuvion hieman uusiksi; minkälainen mekko mahtaisi silloin sopia, alkoholittomat juhlajuomat pitää huolehtia,  jaksanko tanssia kuinka pitkään jne. Keskenmenon jälkeen häävalmisteluihinkin tuli pieni mollisointu, sillä nyt ei  "tarvitse" miettiä mitään erityisasioita. Mutta huomaan järjestelyitä tehdessäni kuinka keskeytynyt raskaus muistuu mieleeni jatkuvasti. Alleviivaten, että EN ole raskaana elokuussa, häissämme. Luopumista.

Työrintamalla minulle tarjoutui mahdollisuus ottaa vastaan haastavampi tehtävä alkuvuodesta. Tartuin siihen ja se on tietenkin imaissut minut syvälle kasautuviin töihin ja vapaa-ajan vähenemiseen. Raskaus antoi mahdollisuuden ajatella, että tsemppaan tässä nyt syksyyn asti ja sitten saan jäädä elämään sitä elämää, josta olen niin kauan haaveillut. Laittamaan kotia, valmistamaan ruokaa opetellen uusia makumaailmoita, huolehtimaan omasta liikkumisesta kärrylenkeillä ja elämään perhe-elämää rytmittäen sen pienen tarpeisiin. Nyt olen tajunnut, että minun pitää jakaa vauhtini työssä ihan uudella tavalla, jotta jaksan tehdä sitä kuukausia ehkä vuosia eteenpäin. Luopumista.

Olemme asuneet vuokralla ja raskauden myötä aloimme aktiivisesti suunnitella oman asunnon hankkimista. Vielä ollessani raskaana saimme kuulla, että vuorasuhteemme päättyy viimeistään heinäkuun loppuun. Uuden asunnon etsimiseen tuli siis ihan toinen vaihde. Katselin pohjapiirrustuksia ja asuntoja miettien mihin voi laittaa kärryt ja miten huoneet sijaitsevat huomioiden vauvaperheen elämää. Nyt se tarve on lakannut, vaikka pitkällä tähtäimellä asia on hyvä huomoida. Luopumista.

Rakas kultani otti minut huolehtivaan huomaansa raskauden myötä. Varoi minua tarkemmin syömisiäni ja esim. vihannesten pesua lähes koomisuuteen asti. Ajoi auton varovasti aina töyssykohtien yli.  Illalla nukahti käsi leväten vatsani päällä. Tiedän, että hänen rakkautensa ei ole vähentynyt. Mutta hänen ihanasta lohdutuksesta ja tuesta huolimatta, se tietty lisähuolehtiminen on jäänyt. Luopumista.

Koitan pistää vastaan, osoittaa että en joudu sentään luopumaan kaikesta. Siksi haaveilen meidän pienestä, mustasta koirasta. Siksi haaveilen upeasta, hoikasta varresta hääpäivälleni. Siksi haaveilen tyttöjen illoista ja hauskanpidosta kylmän kuohuviinin kera. Siksi haaveilen kauniin kodin laittamisesta kahdelle aikuiselle ja koiralle. Siksi haaveilen meidän kahdenkeskeisestä ajasta, ilman molempien työkiireitä. Kevät, sulata tämä routa, joka jähmetti sydämeni.

Eikö tämä vieläkään lopu?

Alkuun varoitus ja pahoittelut tekstini sisällöstä. Rähmin edelleen kaiken epämiellyttävän eritteen seassa. Voit siis herkkämielisenä ohittaa alkutekstini jo tässä vaiheessa ja siirtyä viimeiseen kappaleeseen.

Kaksi viikkoa on mennyt, ei voi sanoa vierähtänyt, kohdun tyhjentävän lääkkeen oton jälkeen. Vuoto oli pikkuhiljaa harventunut ja muutunut ruskeaksi vuoteluksi niin, että välillä kirkkaampaakin verta hieman esiintyi. Olin jo haaveillut että tänä viikonloppuna voisin olla ilman sidettä housuissa ja pitkän tauon jälkeen vietellä mieheni vällyjen alle tai ihan mihin vain. Mutta ei.

Keskiviikkona iltapäivällä kesken työpäivän tajusin vain kuinka muutuin taas lorisevaksi hanaksi. Käsipyyhkeet housuissa eivät meinanneet riittää, onneksi oli päällä tummahkojen farkkujen kanssa musta reisipituinen paita. Vatsa oli alkanut kipuilla kuukautistyyppisesti puolen päivän aikaan, mutta en tajunnut sen aiheuttavan uuden punaisen tulvan parin tunnin kuluttua.

Eilinen meni jo rauhallisemmin, mutta tänään taas kesken työpäivää uusi puro löysi uomansa. Nyt en ole vuotanut ihan keskiviikon tapaan, mutta alkaa herätä huoli, että eikö tämä olekaan mennyt ihan kunniallisesti? Pitäisikö mun varata UÄ-aika ja varmistua, että kohtu on tyhjentynyt vai jäänkö vielä odottelemaan? En tänään tietenkään ole ehtinyt soittaa gynen polille ja kysyä asiaa. Eikä gynen ultraääniaikaa saa edes yksityiselle puolelle ilman viikon odottelua. Voi itku sentään!

Tein silti aamulla ovulaatiotestin ja testiviiva oli jo melko lähellä kontrolliviivan sävyä. Mitä se tarkoittaa? Että munasarjani ovat heränneet toimimaan, mutta kohtu elelee omia aikojaan. Tänään olisi KP 15, jos kierto lasketaan lääkkeellä alkaneesta vuotopäivästä. No, kulta on lähdössä viikonlopuksi työreissulle ja ensi viikonloppuna hänellä alkaa täyden viikon reissu, joten eipä tässä mitään mahiksia kunnon luomuyritykseen olisi edes ollutkaan. Masentaa ja harmittaa.

Yksi toivon säde on. Haaveilen koirasta. Tai haaveiluni on muuttunut konkreettiseksi haluksi järjestää asiat niin, että meille tulee koira. Tiedän, että tämä vaikuttaa korvaavan hellyyden kohteen etsimiseltä. Ja totuuden nimissä sitähän se myös on. Olemme kyllä haaveilleet koirasta jo pidempään. Pohtineet sopivaa rotua ja koiran sukupuolta. Miettineet soveliasta aikaa pennun ottamiselle. Alkanut raskauteni aiheutti sen, että päätimme lykätä koiran hankkimista. Ei pientä vauvaa ja koiranpentua samaan aikaan, näin päätimme. Nyt kun tiedän, että ainakaan seuraavaan 10 kuukauteen meille ei kerta kaikkiaan ole tulossa vauvaa (ajattelen kyllä toisaalta ihanan positiivisesti, kun puhun vain 10 kuukaudesta), niin toivon että meille tuleekin sitten koira. Toivon kovasti, että saisimme koiran. Sillä saamisesta siinäkin on lopulta kyse.


Hau.