Kuopan pohjalla -ko?

Hieman pelottaa. Olen ensimmäistä kertaa havahtumassa siihen, että mielialani ei vain tunnu kohenevan, se vain painuu alaspäin.

Okei, joku voisi ajatella, että keskenmenosta on vasta vajaa kuukausi aikaa, joten ei kai sitä vielä pitäisikään olla hyvissä fiiliksissä. Epävarmuus kohdun tyhjentymisestä kalvaa. Kirkasta vuotoa on edelleen tullut päivittäin. Välillä pieninä lurahduksina, mutta maltillisesti. Kontrolliultraan on enää kaksi päivää. Onneksi niin.

Mutta tämä ajatuksen ja tunnelman matalalento. Mitä sille voi tehdä? Olen aina pyrkinyt säätelemään ulospäin murheideni näyttämistä. Äitini saattohoito yli kymmenen vuotta sitten oli siitä hyvä esimerkki. Hänen kuolemansa jälkeen olin kaksi päivää poissa työstä, muuten puolentoista vuoden ajan ihan normaalia päivittäistä, välillä raskastakin työntekoa. Nyt hieman pelkään, että koteloin tätä surua taas jonnekin piiloon.

Toki, jos joku läheinen ystävä, joka kysyy vointiani tietäen keskenmenosta, kerron olevani hieman maassa, mutta paria kyyneltä enempää en oikein anna padon aueta. Enkä epäile heidän myötätuntoaan tai lohdutustaan, mutta en tohdi tai uskalla itse antautua sille.

Elämässä tapahtuu muuten iloisia asioita. On muuttoa, remppaa, koiran saapumista ja häävalmistelua. Ja nyt jo suuresti odotettu lomakin jossain vaiheessa koittaa. Murulleni näytän surua aina hetkittäin, mutta häneltäkin tunnun sitä sensuroivan. Ihan kuin pelkäisin hänen väsyvän itkeskelevään ja surussa makaavaan morsioon.  Nyt kun muru on viikon reissussa, olo on kerta kaikkiaan surkea. Tekee mieli vain itkeä, mutta samalla pelkään, että repsahtaako oloni sitten totaalisesti siihen synkkyyteen.

Työt ahdistaa, väsyttää ja olo on saamaton. Itkettää, surettaa ja ahdistaa yleisesti. Univaikeuksia pitkästä aikaa. Ruoka ei maistu.

Toivottavasti tämä on kuopan pohja.

Jo riittää!!

Soitin eilen gynen polille ja kerroin kuinka vuoto on jatkunut aktiivisena viime viikkoisen uuden lorottamisvaiheen jälkeen. Hoitaja konsultoi siellä lääkäriä ja neuvoi, että menisin tänään aamulla päivystykseen tilanteen arvioon.

Menin paikalle jo puoli kahdeksalta, ajattelin että olen ainakin siellä ensimmäisenä jonossa. Edelleen puukko kiersi haavassa, kun näin siellä raskaana olevia naisia. Tiedän, että osalla heistä saattaa olla isojakin ongelmia raskaudessaan, mutta silti he kaikki siellä edustavat sitä onnistuneiden ryhmää. Niiden, joilla lapsi on edelleen mahassa ja kasvaa.

Hoitajan haastattelun jälkeen sain lähetteen käydä labrassa. Hemoglobiini ja tulehdusarvo halutiin varmistaa. Hemoglobiini oli laskenut aiemmasta n. 30 yksikköä, mutta oli edelleen vielä ok tasolla. Tulehdusarvo oli onneksi normaali. Pääsin lääkärille vähän ennen kymmentä. Lääkäri tutki ja katsoi rauhassa ja tarkkaan. Koska tutkimus kesti niin kauan, tajusin taas siinä pedillä, että kaikki ei ole ihan kunnossa.

Lopulta ystävällinen naislääkäri kertoi, että kodussa on edelleen poikkeuksellisen paksu kerros ja siellä näyttäisi olevan jonkinlainen materiaalijäämä. Ensimmäistä kertaa sisätutkimus ja ultraääni tuntuivat minusta myös hieman kivuliailta. Lääkäri huomautti, että vuotoni on hieman marjapuuromaista, joka viittaa pitkään kestäneeseen vuotoon ja kohoneeseen tulehdusriskiin.

Kun nousin pritsille istumaan en voinut enää pidätellä kyyneleitäni. Ei vieläkään valoa tunnelissa. Kohta 4 viikkoa keskenmenosta, enkä ole vielä edes saanut kunnon keskenmenoa. Kohtu ei ole tyhjentynyt. Emme voi vielä suunnitella uusia yrityksiä, kun tilanne on näin kesken. Sain hoitajalta lohdutusta itkuuni ja lääkärikin oli hyvin myötätuntoinen.

Kokosin itseni ja kysyn vaihtoehdoista. Vaihtoehtoina oli joko uudelleen kohtua tyhjentävän lääkkeen otto tai kaavinta. Jos valitaan lääkkeet, niin voi olla että silti joudutaan kaavintaan. Päädyimme sitten lääkkeiden uudelleen ottoon. Sain ohjeeksi ottaa puolet ensimmäisen kerran annoksesta eli Cytotec 0,2 mg x 2. Tällä kertaa kielen alle, sillä vuoto estää lääkkenoton emättimen kautta.  Edeltävästi myös taas kipulääkkeet Burana ja Panacod. Minulle varattiin kontrolliultraääniaika ensi viikon keskiviikolle. Jos kohtu ei ole silloin tyhjentynyt, minulle tehdään kaavinta. Ehkä jo samana päivänä.

Läääkäri kertoi, että koska kaavinta olisi minulle ensimmäinen, riski kohdun vaurioitumiseen on pienehkö, mutta olemassa. Ajatus kohdun vaurioitumisesta on kertakaikkiaan puistattava ja lamaannuttava. Veriryhmänikin katsottiin jo valmiiksi. Sain kahden antibiootin kuurin kotiin. Kefexin ja Flagyl ainakin viikon verran. Se on kuulemma hyvästä myös jos joudutaan kaavintaan. Niinpä.

Sairaslomaa sain, mutta töissä olisi ollut vaikeampaa selittää taas äkillinen poissaolo kuin mennä vielä puoleksi päiväksi. Joten naama peruslukemilla töihin. Onneksi minulla on nykyään siellä kaksi hyvää ystävää, joille olen voinut tätä asiaa jakaa. Nytkin he odottivat huolissaan paluutani lääkäristä. Tilanteen kuultuaan sain heiltä lohdutusta ja uskoa tulevaan.

Työpäivän jälkeen kävin hakemassa kullan lentokentältä. Oli ihana päästä hänen syleilyyn ja kainaloon lohdutettavaksi! Nyt odottelen, kuinka kohdun supistelu mahtaa vaikuttaa ensi yöhön.. Jos aikataulu on sama, kivut alkavat yhden jälkeen yöllä. Uuh.


Että sellainen Vapunaaton ilta ja yö tiedossa.

Luopuminen

Kohta keskenmenosta kuulemisesta on kulunut kolme viikkoa. Aika on ollut luopumisen aikaa. Sen raastavan surun ja järkyttävän menetyksen tunteen turtuessa pikkuhiljaa tasaiseksi kaipaukseksi ja suruksi. Jatkuva luopumisen tunne on ollut minulle yllätys. Saavutin jotain ihanaa ja sitten menetin sen.

Olen pyrkinyt koko raskaustoiveen ajan siihen, että elämässäni tapahtuisi asioita myös muilla rintamilla. Osin tietenkin osana tavallista elämää, mutta osaksi myös siksi, että minulla olisi muutakin mietittävää kuin kierron kulku ja hoidon eri vaiheet.

Olemme jo viime syksynä päättäneet mennä naimisiin tämän vuoden elokuussa. Perusvalmistelut on tehty, hääpaikan varaus jne. Kun tulin raskaaksi, jouduin miettimään koko hääjuhlakuvion hieman uusiksi; minkälainen mekko mahtaisi silloin sopia, alkoholittomat juhlajuomat pitää huolehtia,  jaksanko tanssia kuinka pitkään jne. Keskenmenon jälkeen häävalmisteluihinkin tuli pieni mollisointu, sillä nyt ei  "tarvitse" miettiä mitään erityisasioita. Mutta huomaan järjestelyitä tehdessäni kuinka keskeytynyt raskaus muistuu mieleeni jatkuvasti. Alleviivaten, että EN ole raskaana elokuussa, häissämme. Luopumista.

Työrintamalla minulle tarjoutui mahdollisuus ottaa vastaan haastavampi tehtävä alkuvuodesta. Tartuin siihen ja se on tietenkin imaissut minut syvälle kasautuviin töihin ja vapaa-ajan vähenemiseen. Raskaus antoi mahdollisuuden ajatella, että tsemppaan tässä nyt syksyyn asti ja sitten saan jäädä elämään sitä elämää, josta olen niin kauan haaveillut. Laittamaan kotia, valmistamaan ruokaa opetellen uusia makumaailmoita, huolehtimaan omasta liikkumisesta kärrylenkeillä ja elämään perhe-elämää rytmittäen sen pienen tarpeisiin. Nyt olen tajunnut, että minun pitää jakaa vauhtini työssä ihan uudella tavalla, jotta jaksan tehdä sitä kuukausia ehkä vuosia eteenpäin. Luopumista.

Olemme asuneet vuokralla ja raskauden myötä aloimme aktiivisesti suunnitella oman asunnon hankkimista. Vielä ollessani raskaana saimme kuulla, että vuorasuhteemme päättyy viimeistään heinäkuun loppuun. Uuden asunnon etsimiseen tuli siis ihan toinen vaihde. Katselin pohjapiirrustuksia ja asuntoja miettien mihin voi laittaa kärryt ja miten huoneet sijaitsevat huomioiden vauvaperheen elämää. Nyt se tarve on lakannut, vaikka pitkällä tähtäimellä asia on hyvä huomoida. Luopumista.

Rakas kultani otti minut huolehtivaan huomaansa raskauden myötä. Varoi minua tarkemmin syömisiäni ja esim. vihannesten pesua lähes koomisuuteen asti. Ajoi auton varovasti aina töyssykohtien yli.  Illalla nukahti käsi leväten vatsani päällä. Tiedän, että hänen rakkautensa ei ole vähentynyt. Mutta hänen ihanasta lohdutuksesta ja tuesta huolimatta, se tietty lisähuolehtiminen on jäänyt. Luopumista.

Koitan pistää vastaan, osoittaa että en joudu sentään luopumaan kaikesta. Siksi haaveilen meidän pienestä, mustasta koirasta. Siksi haaveilen upeasta, hoikasta varresta hääpäivälleni. Siksi haaveilen tyttöjen illoista ja hauskanpidosta kylmän kuohuviinin kera. Siksi haaveilen kauniin kodin laittamisesta kahdelle aikuiselle ja koiralle. Siksi haaveilen meidän kahdenkeskeisestä ajasta, ilman molempien työkiireitä. Kevät, sulata tämä routa, joka jähmetti sydämeni.

Huomista kohden

Olen päättänyt tehdä raskaustestin jo huomenna. Se oli aluperinkin lääkärimme valitsema testauspäivä. Päätin itse viivyttää testaamisen torstaille, sillä huomenna minulle tulee ystävä kylään ja jää yöksi. Olen nyt kuitenkin päättänyt, että näitä raskaustestipäiviä saattaa tulla vielä useita ja pyrin poistamaan päivään kohdistuvaa mieletöntä painetta ja erityismerkitystä. Jos joku päivä se testi onkin postitiivinen, on siinä ihan riittävää erityismerkitystä!

Niinpä aijon mennä huomenaamulla niihin verikokeisiin (se on klinikan protokolla) ja soittaa iltapäivällä kylmän rauhallisesti tuloksen. Viime kerrallahan hain tuloksen kirjekuoressa ja luimme sen illalla yhdessä kotona. Negatiivisesta tuloksesta pettymyshän oli kasvas, vaikka sitä osasi odottaa. Kullan kainalo oli maailman paras paikka siiheen hetkeen. Nyt koitan karaista itseäni tähän hoitorumbaan. En voi aina ladata kaikkia toiveita yhteen hetkeen ja romahtaa negatiivisesta tuloksesta. Vai voinko?

Huomaan olevani ajatuksissani ja teksteissäni ihastuttavan vihastuttavan ristiriitainen. Toisessa hetkessä uhkun tarmoa ja vääjäämätöntä optimismia ja toisessa varaustaudun vuosien negatiiviseen hoitotulokseen. Sitä se inhimillisyys kai on. En halua luopua optimistisuudestani, mutta koitan tehdä tästä itselleni mahdollisimman siedettävää.

Huominen näyttää, miten kestän kuulla tuloksen puhelimessa. Ehkä muutan taas sen jälkeen käytäntöä seuraavaan hoitoon. Seuraava pakastetun alkion siirto on tarkoitus tehdä jo seuraavassa kierrossa. Joten kauaa ei toivottavasti tarvitse odottaa seuraavaa testiä.. Jos loput alkiomme siis ylipäätään kestävät sulatuksen ja päästään siihen seuraavaan siirtoon.

Hieman raskasta on tämä yhtämittainen lääkkeillä pelaaminen.  Zumenon- tabletti menee kyllä tosi helposti huiviin. En onnekseni saa juuri mitään sivuoireita. Paino on ehkä hieman noussut, mutta siihen voi olla syy hyvin lähellä suuta : ) Silti joka aamuinen ja iltainen lugesteronihelmien käyttö ärsyttää. Illan spontaani seksi ei ole kovin hyvä ajatus helmien laiton jälkeen. Lääkemassa tulee vauhdilla pois, eikä lääkkeen imeyytymisestä voi olla varma. Niinpä koitan tsekkailla fiilikset ja laitan helmet vasta kun todella nukkuminen alkaa. Koitan säästää kultaani tältä lääke- /seksinharrastamispohdinnalta. Riittää, että meillä yksi pohtii sitä. Ehkä näin ainakin toinen meistä pysyy enemmän spontaanina ; ) Mutta kuten olen aikaisemminkin sanonut, seison vaikka päälläni vuoden jos siitä on apua!

Mitään - yhtään mitään oireita ei ole ollut toistaiseksi. Ei arkuutta rinnoissa, ei vatsan juilimisia, ei huimaamista, ei tipottelua tai minkään väristä vuotoa. Siksi tuntuu hyvälle ajatukselle saada tuloskin ns. mahdollisimman pian ja oma asennoituminen taas seuraavaan hoitoon positiiviselle uralle.

Toivottavasti huominen ilta ystävän kanssa musikaaliteatterissa piristää olosuhteista huolimatta! Voin vakuuttaa, että otan ainakin yhden lasin kuohuvaa ystävyyden ja musiikin kunniaksi hyvällä omallatunnolla!!

kp 27 dpt 13

Ensimmäistä PASsia kohti - toivottavasti

Niihän ne menkat sitten alkoivat. Keskiviikkona. Olin aika ok asian kanssa nuo ensimmäiset päivät, mutta eilen ja tänään on ollut taas vähän vaikeampaa. Aloitin nyt klinikan ohjeiden mukaan Zumenonin eli estradiolin. Annostus on nyt 1 tabl aamulla ja 2 illalla. Ymmärsin kirjeitse lähetetystä ohjeesta, että tällä koitetaan saada ovulaatio nyt hallitua paremmin, jotta PAS siirtoon päästään "virka-aikana". Eka ultra oli tarkoitus olla 10-11 kp:n kohdalla, mutta - yllätys, yllätys- silloin on lauantai ja sunnuntai päivät! Joten eka UÄ tehdään jo 9 päivä, joka tarkoittaa, että se pitää varmaan uusia sitten seuraavalla viikolla. Joka taas tietää setvimisiä töissä.

On oikeastaan ihme, että melkein koko syksyin onnistuin ujuttamaan klinkan ajat joko heti aamuun tai lounastunnille, ja näin onnistuin viemään tutkimuksia ja hoitoja eteenpäin ilman isompaa säätämistä työnantajaan päin.

Nyt tuntuu, että se onnellisten sattumien aika on ohi ja kaikki ajat menee selittelyn puolelle. Ehkä tuo mahdollinen yleneminen duunissa siirtää minut työajattomien onnelliseen (?) kastiin. Näin voisin helpommin käydä työajan puitteissakin klinikalla.

En osaa sanoa miksi nyt pari päivää on ollut liikuttuminen niin lähellä koko ajan. Samoin mielipahakin on herkässä ja aika turhista asioista. Eilen olin ajatellut, että katsoisimme leffan yhdessä kullan kanssa illalla. Aloitimme yhtä vanhaa leffaa sitten katsomaan, mutta aistin, ettei kulta ollut siinä "mukana". Hän pahoitteli, ettei nyt oikein ole ollut leffa-fiilistä pidempään aikaan. Itse olen kunnon leffafriikki, monet genret kiinnostaa kauhua ja splätteriä lukuunottamatta. Minä siitä tietenkin pahoitin mielini, kun toinen ei voinut "kärsiä" edes yhtä leffaa, että voidaan yhdessä köllötellä säkkituolissa. Mielipahaa siis aivan turhasta.

Ja tänään aamulla mun piti mennä hoitamaan siskon lapsia (2- ja 4- vuotiaat), kunnes siskon viesti tavoitti, että nuorimmaisen oksennustauti muuttaa suunnitelmat. Tuli ihan itku, kun huomasin kuinka ikävä mulla on noita tädin pieniä kultia.

No nyt lähden moikkaamaan lapsuuteni ystäväviisikkoa. Olemme kaikki saman ikäsiä. Kolmella meistä on jo kaksi lasta kullakin. Neljäs sai nyt loppuvuodesta esikoisensa, tosin reilusti keskosena raskausmyrkytyksen seurauksena. Olin kesällä jo yrittämässä raskautta itsekin kun kuulin hänen raskaudestaan. Silloin ajattelin, että ihanaa, saamme ehkä vauvat aika lähellä toisiaan ja samana vuonna. No, meillä siis ollaan vielä tässä vaiheessa. Onneksi heillä on kaikki mennyt hyvin raskaiden vaiheiden jälkeen. Olen vilpittömästi NIIN onnellinen heidän puolestaan! Mutta pelkään, murrunko tänään pahasti kun menemme ensin katsomaan pientä tulokasta. Ilosta itken varmasti tänäänkin, kun näen hänet nyt toisen kerran, mutta toivottavasti en omasta pettymyksestäni.