Kolmas kerta toden sanoo - uskokoon ken tahtoo...

Olen muuttunut statistiksi omassa elämässäni. Kohtuni elää täysin omaa elämäänsä, riippumatta lääkkeistä ja ajasta. Tuntuu kuin oma elämäni vain lipuisi hiljaa tässä vierellä ilman mitään mahdollisuutta tehdä tai toivoa mitään. Kohtu määrää nyt kaiken; miten kipeä olen lähipäivinä, miten joudun olemaan poissa työstä, miten voin tehdä mitään suunnitelmia lähiviikkojen päivien suhteen jne.

Verinen vuoto on siis jatkunut. Ei vatsakipuja eikä tulehduksen merkkejä.

Tänään kontrollissa näkyi, että kohdussa on edelleen residuaalia eli jonkinlaista jäämää raskaudesta. Kolmatta senttimetriä halkaisijaltaan oleva vuotoalue/hyytymä ei näytä irtoavan sieltä kohdun pohjalta.

Taas tuli itkut siellä tutkimuspedillä vaikka olin vuodon takia jo valmiiksi psyykannut itseäni huonoon tulokseen. Nuori lääkärimies antoi minulle vielä kolmannen kerran lääkekuurin; Cytotec nyt taas neljän tabletin voimin. Niin kuin ensimmäiselläkin kertaa. Sain ohjeeksi ottaa sen huomenna aamulla. Jos se vaikka vielä vaikuttaisi toivotun mukaisesti ja poistaisi kaavinnan tarpeen. Kontrolli on onneksi jo (?) ensi viikon tiistaina. Käynti muutetaan alkutarkastuksen jälkeen suoraan kaavinnaksi, jos kohtu ei ole vieläkään tyhjentynyt. Tosin niin luulin tapahtuvan jo tänään, mutta en ole kuukauden vuotamisellakaan vielä kiireinen tapaus.

Jouduin soittamaan lapsettomuusklinikalle ja siirtämään ensi viikolle varattua kontrolliaikaa toukokuun lopulle. Tämä tädennäköisesti tarkoittaa sitä, että mahdollista PAS:ia ei päästäkään tekemään kesäkuussa. Heinäkuun klinikka on lomalla. Eli nyt odotettaan siis elokuuta. Ei mitään sanottavaa siihen. Ei kerta kaikkiaan mitään.

En jaksa alkaa itkemään enää nyt yksin kotona illalla. En vain halua ajatella koko asiaa.

En ole tässä ruumiissa enkä tässä hetkessä. Olen oikeasti jossain ihan muualla.

Kuopan pohjalla -ko?

Hieman pelottaa. Olen ensimmäistä kertaa havahtumassa siihen, että mielialani ei vain tunnu kohenevan, se vain painuu alaspäin.

Okei, joku voisi ajatella, että keskenmenosta on vasta vajaa kuukausi aikaa, joten ei kai sitä vielä pitäisikään olla hyvissä fiiliksissä. Epävarmuus kohdun tyhjentymisestä kalvaa. Kirkasta vuotoa on edelleen tullut päivittäin. Välillä pieninä lurahduksina, mutta maltillisesti. Kontrolliultraan on enää kaksi päivää. Onneksi niin.

Mutta tämä ajatuksen ja tunnelman matalalento. Mitä sille voi tehdä? Olen aina pyrkinyt säätelemään ulospäin murheideni näyttämistä. Äitini saattohoito yli kymmenen vuotta sitten oli siitä hyvä esimerkki. Hänen kuolemansa jälkeen olin kaksi päivää poissa työstä, muuten puolentoista vuoden ajan ihan normaalia päivittäistä, välillä raskastakin työntekoa. Nyt hieman pelkään, että koteloin tätä surua taas jonnekin piiloon.

Toki, jos joku läheinen ystävä, joka kysyy vointiani tietäen keskenmenosta, kerron olevani hieman maassa, mutta paria kyyneltä enempää en oikein anna padon aueta. Enkä epäile heidän myötätuntoaan tai lohdutustaan, mutta en tohdi tai uskalla itse antautua sille.

Elämässä tapahtuu muuten iloisia asioita. On muuttoa, remppaa, koiran saapumista ja häävalmistelua. Ja nyt jo suuresti odotettu lomakin jossain vaiheessa koittaa. Murulleni näytän surua aina hetkittäin, mutta häneltäkin tunnun sitä sensuroivan. Ihan kuin pelkäisin hänen väsyvän itkeskelevään ja surussa makaavaan morsioon.  Nyt kun muru on viikon reissussa, olo on kerta kaikkiaan surkea. Tekee mieli vain itkeä, mutta samalla pelkään, että repsahtaako oloni sitten totaalisesti siihen synkkyyteen.

Työt ahdistaa, väsyttää ja olo on saamaton. Itkettää, surettaa ja ahdistaa yleisesti. Univaikeuksia pitkästä aikaa. Ruoka ei maistu.

Toivottavasti tämä on kuopan pohja.