Luopuminen

Kohta keskenmenosta kuulemisesta on kulunut kolme viikkoa. Aika on ollut luopumisen aikaa. Sen raastavan surun ja järkyttävän menetyksen tunteen turtuessa pikkuhiljaa tasaiseksi kaipaukseksi ja suruksi. Jatkuva luopumisen tunne on ollut minulle yllätys. Saavutin jotain ihanaa ja sitten menetin sen.

Olen pyrkinyt koko raskaustoiveen ajan siihen, että elämässäni tapahtuisi asioita myös muilla rintamilla. Osin tietenkin osana tavallista elämää, mutta osaksi myös siksi, että minulla olisi muutakin mietittävää kuin kierron kulku ja hoidon eri vaiheet.

Olemme jo viime syksynä päättäneet mennä naimisiin tämän vuoden elokuussa. Perusvalmistelut on tehty, hääpaikan varaus jne. Kun tulin raskaaksi, jouduin miettimään koko hääjuhlakuvion hieman uusiksi; minkälainen mekko mahtaisi silloin sopia, alkoholittomat juhlajuomat pitää huolehtia,  jaksanko tanssia kuinka pitkään jne. Keskenmenon jälkeen häävalmisteluihinkin tuli pieni mollisointu, sillä nyt ei  "tarvitse" miettiä mitään erityisasioita. Mutta huomaan järjestelyitä tehdessäni kuinka keskeytynyt raskaus muistuu mieleeni jatkuvasti. Alleviivaten, että EN ole raskaana elokuussa, häissämme. Luopumista.

Työrintamalla minulle tarjoutui mahdollisuus ottaa vastaan haastavampi tehtävä alkuvuodesta. Tartuin siihen ja se on tietenkin imaissut minut syvälle kasautuviin töihin ja vapaa-ajan vähenemiseen. Raskaus antoi mahdollisuuden ajatella, että tsemppaan tässä nyt syksyyn asti ja sitten saan jäädä elämään sitä elämää, josta olen niin kauan haaveillut. Laittamaan kotia, valmistamaan ruokaa opetellen uusia makumaailmoita, huolehtimaan omasta liikkumisesta kärrylenkeillä ja elämään perhe-elämää rytmittäen sen pienen tarpeisiin. Nyt olen tajunnut, että minun pitää jakaa vauhtini työssä ihan uudella tavalla, jotta jaksan tehdä sitä kuukausia ehkä vuosia eteenpäin. Luopumista.

Olemme asuneet vuokralla ja raskauden myötä aloimme aktiivisesti suunnitella oman asunnon hankkimista. Vielä ollessani raskaana saimme kuulla, että vuorasuhteemme päättyy viimeistään heinäkuun loppuun. Uuden asunnon etsimiseen tuli siis ihan toinen vaihde. Katselin pohjapiirrustuksia ja asuntoja miettien mihin voi laittaa kärryt ja miten huoneet sijaitsevat huomioiden vauvaperheen elämää. Nyt se tarve on lakannut, vaikka pitkällä tähtäimellä asia on hyvä huomoida. Luopumista.

Rakas kultani otti minut huolehtivaan huomaansa raskauden myötä. Varoi minua tarkemmin syömisiäni ja esim. vihannesten pesua lähes koomisuuteen asti. Ajoi auton varovasti aina töyssykohtien yli.  Illalla nukahti käsi leväten vatsani päällä. Tiedän, että hänen rakkautensa ei ole vähentynyt. Mutta hänen ihanasta lohdutuksesta ja tuesta huolimatta, se tietty lisähuolehtiminen on jäänyt. Luopumista.

Koitan pistää vastaan, osoittaa että en joudu sentään luopumaan kaikesta. Siksi haaveilen meidän pienestä, mustasta koirasta. Siksi haaveilen upeasta, hoikasta varresta hääpäivälleni. Siksi haaveilen tyttöjen illoista ja hauskanpidosta kylmän kuohuviinin kera. Siksi haaveilen kauniin kodin laittamisesta kahdelle aikuiselle ja koiralle. Siksi haaveilen meidän kahdenkeskeisestä ajasta, ilman molempien työkiireitä. Kevät, sulata tämä routa, joka jähmetti sydämeni.

Bingo!

Ihanaa, ihanaa, ihanaa!

Tämä kevät vaikuttaa tähän asti niin auringon säteilemältä, että ihan pakahduttaa!

Kävimme tänään siis klinikalla UÄ-tutkimuksessa. Aika oli hieman varhainen, johtuen lääkärimme ensi viikon lomasta, ja se minua hieman huoletti. Kulta pääsi onneksi mukaan, se helpotti jo etukäteenkin.

Tutkimusta aloitettaessa koin ensimmäisen kerran siinä pritsillä maatessa huolesta johtuvaa konkreettista pahoinvointia ja ahdistusta, sillä vasta siinä laitetta valmisteltaessa tajusin, että odottamamme tieto on nyt sekunttien päässä. Sekin tieto, että kaikki on pilalla ja ohi. Auringonpimennys.

Onneksi lääkärimme alkoi heti kuvailemaan näkymää kohdun alueelta. Kohdussa näkyi nestekertymä eli tuo ruskuaispussi. Ensimmäinen bingo! Ihanaa, se ole munanjohtimessa tai hukassa jossain päin vatsaonteloa. Sitten toki havaittiin, että vielä kovin pienenä näkyi sikiöosa ruskuaispussinkehän ulkopuolella, kuin sormuksen timantti. Toinen bingo! Ja kun lääkärimme onnistui pitämään UÄ-anturaa huolella paikallaan, kuvassa näimme vilkkuvana valkoisen ja tumman vaihtelun eli pienen Bubba Shrimpimme tai timangimme sykkeen. Kolmas bingo!

Sinnä vaiheessa kyyneleet nousivat silmiin ja katseemme kohtaaminen kultani kanssa oli taas yksi ihana muisto loppuelämäksi <3

Kun Bubbasta otettiin mittaa, oli uutinen hieman epävarma. Sikiön pituuttaa (CRL) ei kohtuni kallistuskulman takia saanut vaginaalisella anturalla kovin kattavasti esiin. Sikiö vaikutti hieman aikaansa pieneltä, 4,4 mm saatiin pituudeksi. Tämä vastasi viikkoja 5-6.  Nyyh! Toivon kovasti, että kyse on vain kuvantamiskulmasta. Mutta neljän suora nyt olisikin ollut jo aivan liikaa. Minulle jäi itse asiassa hieman epäselväksi meneillään olevan raskausviikon arvio. Olin ymmärätänyt, että tänään piti olla 6+1 päivä. Nyt en ole ihan varma..

Lääkkeet jatkuvat ennallaan eli Lugesteron 2 aamuin illoin ja Zumenon 1aamulla ja 2 illalla. Ainakin seuraavaan ultraan asti.

No, olen päättänyt suhtautua tähän voimistaen hyvää fiilistä. Eli raskaus on oikeasti alkanut, sijainti on kohdussa ja sikiössä näkyy jo nyt syke. Mittaa joudumme kontrolloimaan uudestaan parin viikon kuluttua klinikalla. Olin ajatellut soittaa tänään neuvolaan ja varata aikoja. Nyt en vieläkään tiedä kannattaako minun soittaa sinne. Sitäkään en huomannut kysyä klinikasta.

Joka tapauksessa aurinko paistaa taas ja saimme tänään kolmen bingon suoran ja timantin : ) !!

Aurinkoa

Eilinen päivä jää ikuisesti muistoihini. Aamulla menin ensin klinikalle antamaan verinäyteen. Mielessäni kävi ajatus kotitestistä, mutta jotenkin tämän protokollan seuraaminen on tuonut minulle ryhtiä tähän henkisesti haastavaan hoitokenttään. Olin klinikalla ennen labran avautumista. Hoitajaa odottaessa jännitti vähän. Mitään oireita en edelleenkään havainnut vaikka ammulla olin kuinka koitellut kroppaani kuullostella.

Sain kuulla, että klinikalla on tuolloin poikkeuspäivä, eivätkä he pysty ottamaan normaalisti iltapäivällä puheluita vastaan, vaan pyrkivät itse soittamaan vastaukset potilaille. Oma työpäiväni on melko tiukka, ja pelkäsin etten ole vapaana sopivana hetkenä.

Päivä meni vauhdilla vähän vailla kello kolmeen ja tiiviseen työputkeen tuli juuri pieni hengähdystauko hieman ennen kolmea. Olimme työkavereiden (mukana omaa esimieskuntaani) kanssa hyvällä tuulella hyvin menneen rupeaman jälkeen ja nauru oli herkässä. Nähdessäni kännykästä, että tuntematon numero soittaa, tuli pieni paniikki. Mihin menisin ottamaan puhelun, olimme juuri yhdessä siirtymässä takaisin toimistolle? Päätin vain pokkana vastata ja jättäydyin muista hieman jälkeen.

Kuulin tutun hoitajan äänen, eikä hänen äänensä kyllä paljastanut mitään. Kysyn sitten vain, että miltä näyttä. Siihen tuo ihana ihminen vastasi, että hyvältä näyttää!! Päässäni kaikki heitti kuperkeikkaa, koin varmaan sata tunnetta puoleen sekunttiin. Aurinko paistoi kirkkaana ikkunasta sisään ja samalla sydämessäni alkoi paistaa uusi aurinko. En juurikaan muista tarkkaan mitä siinä häneltä kuulin. Muistaakseni hän kertoi, etää HCG arvo oli hyvä (kai noin 300), joka ei ole aina tavallista pakastettuun alkion siirron ollessa kyseessä. Eli raskaushormoni oli hyvällä tasolla!! Menin sitten pieneen tyhjään huoneeseen ja hiljaa hihkuin hänelle puhelimeen kuinka ihanaa ja kuinka mahtava uutinen. Ihana hoitaja nauroi ja onnitteli toisessa päässä! Kerroin, etten voi nyt jutella juuri enempää. Hän kertoi, että eka ultra voisi olla siinä pääsiäisen paikkeilla ja että voin ottaa uudelleen yhteyttä sopivana hetkenä.

Lopputyöpäivä meni kuin usvassa. en ollut vessahetkeä lukuunottamatta itsekseni, joten en päässyt pitkään aikaan itselleni asiaa hehkuttamaan. Siellä vessassa pelistä itseäni katsoessa kasvoillani oli riemukkaan onnellinen, sammumaton hymy ja kyynelistä kosteat silmät.

Olin sopinut ystäväni kanssa teatteri-illasta, joten tiesin olevani kotona vasta myöhään illalla. Päätin, että en laita kullalleni viestiä tai soittoa, vaan haluan kertoa tuloksen kasvotusten. Matkalla teatteriin poikkesin kirjakauppaan, sillä halusin tästä päivästä jäävän meille jokin konkreettinen muisto. Ostin kullalleni Jari Sinkkosen kirjan, "Ensi kertaa isäksi". Vaikka tästä ei seuraisikaan vielä loppuun asti edennyttä raskautta, olemme nyt ensimmäistä kertaa raskaana!! Ja se on jo itsessään muistamisen arvoinen hetki ja päivä.

Kotiin tultuamme en sivunnut asiaa mitenkään ja Kulta oli hienovaraisesti kysymättä, sillä ystäväni tuli meille vielä yöksi. Illalla kun olimme sängyssä nukkumaan menossa  jätin yövaloni päälle. Kulta ihmetteli, että mitä vielä meinaan puuhata. Jäin vain katsomaa häntä. Hetkessä hän lähti kysymään mitä testi oli kertonut. En saanut sanottua mitään, hymyilin vain! Ja se hetki kun aurinko puhkesi hänen kasvoilleen - sitä hetkeä en koskaan unohda <3

Halasimme, suukotimme, hymyilimme ja kihersimme onneamme. Yhtäkkiä olo oli epätodellinen, mekö muka matkalla vanhemmiksi? Kulta laskeskeli, että jos kaikki menee hyvin, pieni syntyisi marras-joulukuussa. Ja murehti jo kuinka se pienenä sitten pärjää saman ikäisille : )

Siihen tunnelmaan ja onnen tunteeseen oli ihana nukahtaa!