Kuopan pohjalla -ko?

Hieman pelottaa. Olen ensimmäistä kertaa havahtumassa siihen, että mielialani ei vain tunnu kohenevan, se vain painuu alaspäin.

Okei, joku voisi ajatella, että keskenmenosta on vasta vajaa kuukausi aikaa, joten ei kai sitä vielä pitäisikään olla hyvissä fiiliksissä. Epävarmuus kohdun tyhjentymisestä kalvaa. Kirkasta vuotoa on edelleen tullut päivittäin. Välillä pieninä lurahduksina, mutta maltillisesti. Kontrolliultraan on enää kaksi päivää. Onneksi niin.

Mutta tämä ajatuksen ja tunnelman matalalento. Mitä sille voi tehdä? Olen aina pyrkinyt säätelemään ulospäin murheideni näyttämistä. Äitini saattohoito yli kymmenen vuotta sitten oli siitä hyvä esimerkki. Hänen kuolemansa jälkeen olin kaksi päivää poissa työstä, muuten puolentoista vuoden ajan ihan normaalia päivittäistä, välillä raskastakin työntekoa. Nyt hieman pelkään, että koteloin tätä surua taas jonnekin piiloon.

Toki, jos joku läheinen ystävä, joka kysyy vointiani tietäen keskenmenosta, kerron olevani hieman maassa, mutta paria kyyneltä enempää en oikein anna padon aueta. Enkä epäile heidän myötätuntoaan tai lohdutustaan, mutta en tohdi tai uskalla itse antautua sille.

Elämässä tapahtuu muuten iloisia asioita. On muuttoa, remppaa, koiran saapumista ja häävalmistelua. Ja nyt jo suuresti odotettu lomakin jossain vaiheessa koittaa. Murulleni näytän surua aina hetkittäin, mutta häneltäkin tunnun sitä sensuroivan. Ihan kuin pelkäisin hänen väsyvän itkeskelevään ja surussa makaavaan morsioon.  Nyt kun muru on viikon reissussa, olo on kerta kaikkiaan surkea. Tekee mieli vain itkeä, mutta samalla pelkään, että repsahtaako oloni sitten totaalisesti siihen synkkyyteen.

Työt ahdistaa, väsyttää ja olo on saamaton. Itkettää, surettaa ja ahdistaa yleisesti. Univaikeuksia pitkästä aikaa. Ruoka ei maistu.

Toivottavasti tämä on kuopan pohja.

Luopuminen

Kohta keskenmenosta kuulemisesta on kulunut kolme viikkoa. Aika on ollut luopumisen aikaa. Sen raastavan surun ja järkyttävän menetyksen tunteen turtuessa pikkuhiljaa tasaiseksi kaipaukseksi ja suruksi. Jatkuva luopumisen tunne on ollut minulle yllätys. Saavutin jotain ihanaa ja sitten menetin sen.

Olen pyrkinyt koko raskaustoiveen ajan siihen, että elämässäni tapahtuisi asioita myös muilla rintamilla. Osin tietenkin osana tavallista elämää, mutta osaksi myös siksi, että minulla olisi muutakin mietittävää kuin kierron kulku ja hoidon eri vaiheet.

Olemme jo viime syksynä päättäneet mennä naimisiin tämän vuoden elokuussa. Perusvalmistelut on tehty, hääpaikan varaus jne. Kun tulin raskaaksi, jouduin miettimään koko hääjuhlakuvion hieman uusiksi; minkälainen mekko mahtaisi silloin sopia, alkoholittomat juhlajuomat pitää huolehtia,  jaksanko tanssia kuinka pitkään jne. Keskenmenon jälkeen häävalmisteluihinkin tuli pieni mollisointu, sillä nyt ei  "tarvitse" miettiä mitään erityisasioita. Mutta huomaan järjestelyitä tehdessäni kuinka keskeytynyt raskaus muistuu mieleeni jatkuvasti. Alleviivaten, että EN ole raskaana elokuussa, häissämme. Luopumista.

Työrintamalla minulle tarjoutui mahdollisuus ottaa vastaan haastavampi tehtävä alkuvuodesta. Tartuin siihen ja se on tietenkin imaissut minut syvälle kasautuviin töihin ja vapaa-ajan vähenemiseen. Raskaus antoi mahdollisuuden ajatella, että tsemppaan tässä nyt syksyyn asti ja sitten saan jäädä elämään sitä elämää, josta olen niin kauan haaveillut. Laittamaan kotia, valmistamaan ruokaa opetellen uusia makumaailmoita, huolehtimaan omasta liikkumisesta kärrylenkeillä ja elämään perhe-elämää rytmittäen sen pienen tarpeisiin. Nyt olen tajunnut, että minun pitää jakaa vauhtini työssä ihan uudella tavalla, jotta jaksan tehdä sitä kuukausia ehkä vuosia eteenpäin. Luopumista.

Olemme asuneet vuokralla ja raskauden myötä aloimme aktiivisesti suunnitella oman asunnon hankkimista. Vielä ollessani raskaana saimme kuulla, että vuorasuhteemme päättyy viimeistään heinäkuun loppuun. Uuden asunnon etsimiseen tuli siis ihan toinen vaihde. Katselin pohjapiirrustuksia ja asuntoja miettien mihin voi laittaa kärryt ja miten huoneet sijaitsevat huomioiden vauvaperheen elämää. Nyt se tarve on lakannut, vaikka pitkällä tähtäimellä asia on hyvä huomoida. Luopumista.

Rakas kultani otti minut huolehtivaan huomaansa raskauden myötä. Varoi minua tarkemmin syömisiäni ja esim. vihannesten pesua lähes koomisuuteen asti. Ajoi auton varovasti aina töyssykohtien yli.  Illalla nukahti käsi leväten vatsani päällä. Tiedän, että hänen rakkautensa ei ole vähentynyt. Mutta hänen ihanasta lohdutuksesta ja tuesta huolimatta, se tietty lisähuolehtiminen on jäänyt. Luopumista.

Koitan pistää vastaan, osoittaa että en joudu sentään luopumaan kaikesta. Siksi haaveilen meidän pienestä, mustasta koirasta. Siksi haaveilen upeasta, hoikasta varresta hääpäivälleni. Siksi haaveilen tyttöjen illoista ja hauskanpidosta kylmän kuohuviinin kera. Siksi haaveilen kauniin kodin laittamisesta kahdelle aikuiselle ja koiralle. Siksi haaveilen meidän kahdenkeskeisestä ajasta, ilman molempien työkiireitä. Kevät, sulata tämä routa, joka jähmetti sydämeni.

Huomista kohden

Olen päättänyt tehdä raskaustestin jo huomenna. Se oli aluperinkin lääkärimme valitsema testauspäivä. Päätin itse viivyttää testaamisen torstaille, sillä huomenna minulle tulee ystävä kylään ja jää yöksi. Olen nyt kuitenkin päättänyt, että näitä raskaustestipäiviä saattaa tulla vielä useita ja pyrin poistamaan päivään kohdistuvaa mieletöntä painetta ja erityismerkitystä. Jos joku päivä se testi onkin postitiivinen, on siinä ihan riittävää erityismerkitystä!

Niinpä aijon mennä huomenaamulla niihin verikokeisiin (se on klinikan protokolla) ja soittaa iltapäivällä kylmän rauhallisesti tuloksen. Viime kerrallahan hain tuloksen kirjekuoressa ja luimme sen illalla yhdessä kotona. Negatiivisesta tuloksesta pettymyshän oli kasvas, vaikka sitä osasi odottaa. Kullan kainalo oli maailman paras paikka siiheen hetkeen. Nyt koitan karaista itseäni tähän hoitorumbaan. En voi aina ladata kaikkia toiveita yhteen hetkeen ja romahtaa negatiivisesta tuloksesta. Vai voinko?

Huomaan olevani ajatuksissani ja teksteissäni ihastuttavan vihastuttavan ristiriitainen. Toisessa hetkessä uhkun tarmoa ja vääjäämätöntä optimismia ja toisessa varaustaudun vuosien negatiiviseen hoitotulokseen. Sitä se inhimillisyys kai on. En halua luopua optimistisuudestani, mutta koitan tehdä tästä itselleni mahdollisimman siedettävää.

Huominen näyttää, miten kestän kuulla tuloksen puhelimessa. Ehkä muutan taas sen jälkeen käytäntöä seuraavaan hoitoon. Seuraava pakastetun alkion siirto on tarkoitus tehdä jo seuraavassa kierrossa. Joten kauaa ei toivottavasti tarvitse odottaa seuraavaa testiä.. Jos loput alkiomme siis ylipäätään kestävät sulatuksen ja päästään siihen seuraavaan siirtoon.

Hieman raskasta on tämä yhtämittainen lääkkeillä pelaaminen.  Zumenon- tabletti menee kyllä tosi helposti huiviin. En onnekseni saa juuri mitään sivuoireita. Paino on ehkä hieman noussut, mutta siihen voi olla syy hyvin lähellä suuta : ) Silti joka aamuinen ja iltainen lugesteronihelmien käyttö ärsyttää. Illan spontaani seksi ei ole kovin hyvä ajatus helmien laiton jälkeen. Lääkemassa tulee vauhdilla pois, eikä lääkkeen imeyytymisestä voi olla varma. Niinpä koitan tsekkailla fiilikset ja laitan helmet vasta kun todella nukkuminen alkaa. Koitan säästää kultaani tältä lääke- /seksinharrastamispohdinnalta. Riittää, että meillä yksi pohtii sitä. Ehkä näin ainakin toinen meistä pysyy enemmän spontaanina ; ) Mutta kuten olen aikaisemminkin sanonut, seison vaikka päälläni vuoden jos siitä on apua!

Mitään - yhtään mitään oireita ei ole ollut toistaiseksi. Ei arkuutta rinnoissa, ei vatsan juilimisia, ei huimaamista, ei tipottelua tai minkään väristä vuotoa. Siksi tuntuu hyvälle ajatukselle saada tuloskin ns. mahdollisimman pian ja oma asennoituminen taas seuraavaan hoitoon positiiviselle uralle.

Toivottavasti huominen ilta ystävän kanssa musikaaliteatterissa piristää olosuhteista huolimatta! Voin vakuuttaa, että otan ainakin yhden lasin kuohuvaa ystävyyden ja musiikin kunniaksi hyvällä omallatunnolla!!

kp 27 dpt 13

Epämääräisiä päiviä

Nyt olen taas päässyt niihin epämääräisiin päiviin. Jotenkin oma fiilikseni muuttuu, kun ohitan ns. viimeisen teoreettisen kiinnittymispäivän. Koska en koe (tietenkään) yhtään mitään oireita eikä minulla ole ollut minkäänlaista viitettä kiinnittymisvuodosta, olo on taas kurjalla tavalla tyhjä.

Vaikka olen edelleen koittanyt jatkaa optimistista puhumista vatsalleni, ovat puhumiskerrat harventuneet. En oikein tiedä, mistä tämä johtuu. En halua "luovuttaa" jo tässä vaiheessa kun raskaustestiinkin on aikaa viikko. Eihän vielä mitään ole ainakaan varmuudella menetetty!

Koko oma yleisfiilis on hieman nuukahtanut. Tosin olen nukkunut luvattoman vähän koko kuluneen viikon aikana, syöminen on ollut epäsäännöllistä ja herkkuja on mennyt tavallista enemmän. Takapuolellani olen istunut kaiken hereilläoloajan, joten minkäänlaista liikuntaa ei todellakaan ole harrastettu. Eli kaikki tekijät huonoon fiilikseen ovat kasassa.

Nyt takapuoleni jo vihloo koko päivän istumisesta, joten taidanpä lähteä iltapesulle ja nukkumaan. Ja koitan saada ladattua itseeni positiivisempaa moodia. Yritän... ainakin koitan yrittää...

Itku!

Voihan itku sentään! Kävin äsken vessassa ja siteeseen oli tullut rusehtavaa limaeritettä. Sieltä ne kuukautiset tunkee vain läpi. Mun on pakko mennä vielä tänään tai viimeistään huomenna raskaustestiin, että saan asian käsiteltyä.

Klinikkahan oli ehdottanut testipäiväksi jo tätä päivää, mutta aamukiireiden takia ajattelin siirtää sitä myöhäisempään. Nyt kaduttaa. Koitan selvittää saisiko läheiseltä yksityiseltä lääkäriasemalta pika-hcg:n verestä. Ainakin voin sitten jättää niiden Lugesteroni helmien käytön ja antaa vuodon vain tulla.

Ja tehdä kaikkia niitä lohtuasioita joita olin ehtinyt miettiä. Ja itkeä.

Tunnottomuutta ja tuntemuksia

Eilen illalla vessassa käydessäni tunsin sen tutun tunteen suolistossani. Kivun ja arkuuden, joka minulla on aina merkinnyt menkkojen alkamista samana päivänä. Se vei kyllä mielen matalaksi.

Olen ymmärtänyt, että keltarauhaslääkityksen aikana kuukautiset eivät pääse tulemaan normaalisti, joten koin sen olevan elimistöni merkki siitä, että vuoto pitäisi jo päästää tulemaan. Raskaus ei ole alkanut.

Eilen ilmestyi myös paria komeaa finniä, jotka nekin ovat aina liittyneet loppukiertooni. Tänä aamuna oli pakko kertoa miehelleni, miksi sängyssä aamulla hengitin niin kiivaasti. Murehdin tietenkin noita tuntemuksia, enkä saanut enää nukahdettua. Tosin en itse huomannut ahdistukseni kanavoituvan niin konkreettisena oireena ulospäin. Kuvittelin makaavani vain hiljaa ja pettyneenä.

Tänään on sitten töissä koko päivän kiristellyt oikeaa alavatsaa ja hieman pistänyt oikeaan kylkeen. Olen jo uupunut näiden oireiden seuraamiseen ja niiden taustan päättelemiseen. Päätin jo eilen, etten enää odota raskautta, mutta minkä sitä itselleen tekee.

Oirelista, joka googlettamalla löytyy "alkuraskauden oireista" on yhtä pitkä kuin leveä. Siellä on finnit, palelemiset, hikoilut, ripulit, ummetukset, vatsakrampit, herkät rinnat, oireettomat rinnat, pahoinvointi ja hyvinvointi. Kaikki löytyy. Joten omien oireiden saattaminen johonkin merkitykseen on mahdotonta.

Niinpä päätin vielä varovaisesti odottaa hyvääkin, vaikka korkeammaltahan sitä putoaa. Realistinen optimisti kun olen. Vielä pari päivää..

Järjestystä, tyhjyyttä ja pahimpaan varautumista

Eilinen meni mieheni vaatehuollon uudelleen organisoimisessa. Heivasin ensin kaikki vaatekomerot ja hyllyt tyhjiksi lattialle, lajittelin vaatteet, nimesin hyllyt teipeillä ja ladoin vaatteet uuteen järjestykseen nimikoiduille paikoille. Nyt löytyvät siis mm. "ohuet sukat", "paksut sukat" "parittomat sukat" kaikki nätisti omalta paikaltaan! Ainakin ehkä viikon verran ;)

Järjestämisestä sain totaalisesti muuta ajateltavaa kuin lähestyvän testipäivän. Kun kultani palasi sunnuntai-iltana työreissultaan, pääsin kertomaan loppuviikon fiiliksistäni paremmin hänelle. Koska minulla ei ole enää mitään oireita follikkeleiden kasvattamiseen tai punktion jälkimaininkeihin liittyen, oloni onkin ollut "tyhjä" jo pari päivää. Ihan kuin mitään ei olisi koskaan tehtykään eikä aikakaan mitään, jolla olisi jotain vaikutuksia eteenpäin. Kulta koitti rauhoitella, että eihän sen nyt pitäisi tarkoittaa mitään mahdollisen hedelmöittymisen kannalta. Että onko niitä oireita vai ei.  Mutta ainakin itsestä tuntuu nyt sille, että mitään elämää ei taida olla syntynyt. Tyhjä olo.

Ehkä tämä on tapani valmistella itseäni perjantain raskaustestiin. Ehkä näin ei putoa niin korkealta.

Muiden blogeista olen lukenut, että osalla on hyvinkin selvät oireet raskauden käynnistymisen jälkeen. Selvästi jo ennen raskaustestiä. Olen pari aamua herännyt aika aikaisin, enkä saa enää nukahdettua kun kuuntelen kroppaani. Tuntuuko vatsassa mitään? Tuntuuko rinnoissa mitään? Onko väsymystä, pahoinvointia - mitään? Eikä mitään ole tuntunut enää pariin päivään.

Joten aloitan itseni valmistelun negatiiviseen tulokseen. Olen jo koittanut keksiä "kivoja juttuja", joita teen negatiivisen tuloksen jälkeen. Listalla on tällä hetkellä sushin syöminen, kasvohoidon tilaaminen, joulupöydästä nauttiminen kaikilla herkuilla, kovan treenaamisen aloittaminen jne. Aijon kasvattaa listaa parilla asialla joka päivä ennen perjantaita. Siihen rakennetaan jonkinlainen turvaverkko kullan kainalon lisäksi.

Mutta heikkoja, hyvin heikkoja korvikkeitahan ne ovat vaakakupin toisessa päässä.