Olen muuttunut statistiksi omassa elämässäni. Kohtuni elää täysin omaa elämäänsä, riippumatta lääkkeistä ja ajasta. Tuntuu kuin oma elämäni vain lipuisi hiljaa tässä vierellä ilman mitään mahdollisuutta tehdä tai toivoa mitään. Kohtu määrää nyt kaiken; miten kipeä olen lähipäivinä, miten joudun olemaan poissa työstä, miten voin tehdä mitään suunnitelmia lähiviikkojen päivien suhteen jne.
Verinen vuoto on siis jatkunut. Ei vatsakipuja eikä tulehduksen merkkejä.
Tänään kontrollissa näkyi, että kohdussa on edelleen residuaalia eli jonkinlaista jäämää raskaudesta. Kolmatta senttimetriä halkaisijaltaan oleva vuotoalue/hyytymä ei näytä irtoavan sieltä kohdun pohjalta.
Taas tuli itkut siellä tutkimuspedillä vaikka olin vuodon takia jo valmiiksi psyykannut itseäni huonoon tulokseen. Nuori lääkärimies antoi minulle vielä kolmannen kerran lääkekuurin; Cytotec nyt taas neljän tabletin voimin. Niin kuin ensimmäiselläkin kertaa. Sain ohjeeksi ottaa sen huomenna aamulla. Jos se vaikka vielä vaikuttaisi toivotun mukaisesti ja poistaisi kaavinnan tarpeen. Kontrolli on onneksi jo (?) ensi viikon tiistaina. Käynti muutetaan alkutarkastuksen jälkeen suoraan kaavinnaksi, jos kohtu ei ole vieläkään tyhjentynyt. Tosin niin luulin tapahtuvan jo tänään, mutta en ole kuukauden vuotamisellakaan vielä kiireinen tapaus.
Jouduin soittamaan lapsettomuusklinikalle ja siirtämään ensi viikolle varattua kontrolliaikaa toukokuun lopulle. Tämä tädennäköisesti tarkoittaa sitä, että mahdollista PAS:ia ei päästäkään tekemään kesäkuussa. Heinäkuun klinikka on lomalla. Eli nyt odotettaan siis elokuuta. Ei mitään sanottavaa siihen. Ei kerta kaikkiaan mitään.
En jaksa alkaa itkemään enää nyt yksin kotona illalla. En vain halua ajatella koko asiaa.
En ole tässä ruumiissa enkä tässä hetkessä. Olen oikeasti jossain ihan muualla.
keskiviikko 8. toukokuuta 2013
maanantai 6. toukokuuta 2013
Kuopan pohjalla -ko?
Hieman pelottaa. Olen ensimmäistä kertaa havahtumassa siihen, että mielialani ei vain tunnu kohenevan, se vain painuu alaspäin.
Okei, joku voisi ajatella, että keskenmenosta on vasta vajaa kuukausi aikaa, joten ei kai sitä vielä pitäisikään olla hyvissä fiiliksissä. Epävarmuus kohdun tyhjentymisestä kalvaa. Kirkasta vuotoa on edelleen tullut päivittäin. Välillä pieninä lurahduksina, mutta maltillisesti. Kontrolliultraan on enää kaksi päivää. Onneksi niin.
Mutta tämä ajatuksen ja tunnelman matalalento. Mitä sille voi tehdä? Olen aina pyrkinyt säätelemään ulospäin murheideni näyttämistä. Äitini saattohoito yli kymmenen vuotta sitten oli siitä hyvä esimerkki. Hänen kuolemansa jälkeen olin kaksi päivää poissa työstä, muuten puolentoista vuoden ajan ihan normaalia päivittäistä, välillä raskastakin työntekoa. Nyt hieman pelkään, että koteloin tätä surua taas jonnekin piiloon.
Toki, jos joku läheinen ystävä, joka kysyy vointiani tietäen keskenmenosta, kerron olevani hieman maassa, mutta paria kyyneltä enempää en oikein anna padon aueta. Enkä epäile heidän myötätuntoaan tai lohdutustaan, mutta en tohdi tai uskalla itse antautua sille.
Elämässä tapahtuu muuten iloisia asioita. On muuttoa, remppaa, koiran saapumista ja häävalmistelua. Ja nyt jo suuresti odotettu lomakin jossain vaiheessa koittaa. Murulleni näytän surua aina hetkittäin, mutta häneltäkin tunnun sitä sensuroivan. Ihan kuin pelkäisin hänen väsyvän itkeskelevään ja surussa makaavaan morsioon. Nyt kun muru on viikon reissussa, olo on kerta kaikkiaan surkea. Tekee mieli vain itkeä, mutta samalla pelkään, että repsahtaako oloni sitten totaalisesti siihen synkkyyteen.
Työt ahdistaa, väsyttää ja olo on saamaton. Itkettää, surettaa ja ahdistaa yleisesti. Univaikeuksia pitkästä aikaa. Ruoka ei maistu.
Toivottavasti tämä on kuopan pohja.
Okei, joku voisi ajatella, että keskenmenosta on vasta vajaa kuukausi aikaa, joten ei kai sitä vielä pitäisikään olla hyvissä fiiliksissä. Epävarmuus kohdun tyhjentymisestä kalvaa. Kirkasta vuotoa on edelleen tullut päivittäin. Välillä pieninä lurahduksina, mutta maltillisesti. Kontrolliultraan on enää kaksi päivää. Onneksi niin.
Mutta tämä ajatuksen ja tunnelman matalalento. Mitä sille voi tehdä? Olen aina pyrkinyt säätelemään ulospäin murheideni näyttämistä. Äitini saattohoito yli kymmenen vuotta sitten oli siitä hyvä esimerkki. Hänen kuolemansa jälkeen olin kaksi päivää poissa työstä, muuten puolentoista vuoden ajan ihan normaalia päivittäistä, välillä raskastakin työntekoa. Nyt hieman pelkään, että koteloin tätä surua taas jonnekin piiloon.
Toki, jos joku läheinen ystävä, joka kysyy vointiani tietäen keskenmenosta, kerron olevani hieman maassa, mutta paria kyyneltä enempää en oikein anna padon aueta. Enkä epäile heidän myötätuntoaan tai lohdutustaan, mutta en tohdi tai uskalla itse antautua sille.
Elämässä tapahtuu muuten iloisia asioita. On muuttoa, remppaa, koiran saapumista ja häävalmistelua. Ja nyt jo suuresti odotettu lomakin jossain vaiheessa koittaa. Murulleni näytän surua aina hetkittäin, mutta häneltäkin tunnun sitä sensuroivan. Ihan kuin pelkäisin hänen väsyvän itkeskelevään ja surussa makaavaan morsioon. Nyt kun muru on viikon reissussa, olo on kerta kaikkiaan surkea. Tekee mieli vain itkeä, mutta samalla pelkään, että repsahtaako oloni sitten totaalisesti siihen synkkyyteen.
Työt ahdistaa, väsyttää ja olo on saamaton. Itkettää, surettaa ja ahdistaa yleisesti. Univaikeuksia pitkästä aikaa. Ruoka ei maistu.
Toivottavasti tämä on kuopan pohja.
perjantai 3. toukokuuta 2013
Ymmällä oireista
Otin sitten ne Cytotec-lääkkeet kielen alle tiistaiaamuna päivystyskäynnin jälkeen. Niiden sulaminen tuntui kestävän aika kauan, ja tunnin kuluttua kieleni ja nieluni tuntuivat jotenkin kömpelöiltä ja kivistävistä. Onneksi ei tullut mitään ahdistusoiretta siitä, lähinnä tilanteen vain tiedosti.
Kultani hakemisen jälkeen jäimme kotiin ja odotelin kurjaa yötä vatsakipujen kanssa. Ensimmäiseen lääkkeenottoon liittynyttä hurjaa kirkasta vuotoa ei tulutkaan. Sen sijaan tiistai-iltana huomasin vessareissulla, että jonkinlainen isompi hyytymä sinne valahti. Muuten ei juurikaan vuotoa. Yö meni täysin rauhallisesti, ei mitään vatsakipuja, ei edes nipistelyjä! Olin hieman ymmälläni ja ihan iloinenkin hyvästä yöstä. Vappupäivän aamupäivänä tapasimme tuttua remonttimiestä, olemme muutamassa vuokra-asunnosta omaan kotiin ja teemme siellä vähän remonttia. Olin ihan positiivisissa fiiliksissä pitkästä aikaa aurinkoisesta aamusta, lähestyvästä muutosta ja siitä, että olimme menossa tapaamaan pentuetta, josta ehkä saisimme oman pentumme.
Remppamiehen tapaaminen meni hyvin. Oli kiva suunnitella mitä tekisimme ammattilaisen avustuksella uuteen kotiimme. Siitä suuntasimme kohti pentueen kotikaupunkia. Joudumme menemään sinne lentämällä, sillä automatkaan olisi mennyt yli 6 h suuntaansa. Onneksi löysimme edulliset lennot. Lentomatkalla olikin todella kovaa turbulenssia ja aloin voimaan huonosti. En kärsinyt mielestäni pelkästään "matkapahoinvoinnista", vaan minulle tuli kauhea hiki ja totaalisen voimaton olo. Loppulennon pidin paperipussia varalla ja vain keskityin hengittämään rauhallisesti.
Perillä lentokentällä kasvattajaperhe oli ystävälliseti tullut meitä vastaan. Ehdin juuri kätellä heidät kun oli jo pakko sännätä vessaan oksentamaan. En halunnut vielä kertoa huonosta voinnistani heille vaan tsemppasin hymyä ja pirteyttä kehiin. Reilun puolentunnin automatka oli pakko keskeyttää puolivälissä pyynnöstäni kun menin oksentamaan tien varteen. Sen jälkeen oli pakko kertoa, että lento oli ollut vähän kuoppaisa, mutta muuten voin hyvin.
Vointini aina hetkellisesti koheni oksennuksien jälkeen. Perillä odotti ihana pentue!! Saimme ihailla heitä emänsä hellässä hoivassa, "maitobaarissa", vaappuvina ja maailmaa ihmettelevinä. Kerrassaan suloisia!
Oma olo oli koko ajan todella heikko ja etova, mutta koitin olla reipas ja kysellä kiinnostuneena pentujen elämästä ja muusta. Kahvipöydästä lähdin taas yhden suupalan jälkeen vessaan oksentamaan. Mahtava kasvattikandidaatti, kertakaikkiaan! Onneksi kulta piti puhetta yllä ja sai pidettyä tilanteen leppoisana ja hyväntuulisena.
Päästyämme myöhään iltapäivällä takaisin lentokentälle, menin invavessan lattialle makaamaan puoleksi tunniksi. Maaten olo oli ainoa asento joka helpotti vointia. Lopulta illalla kotona olin totaalisen kuollut. Sain onneksi pian nukahdettua ja yö meni taas hyvin.
En ole vuotanut juuri mitään, niitä tiistai-illan hyytymiä lukuunottamatta. Vatsani ei ole kouristellut, mutta pahoinvointi, kuvotus ja oksentaminen ovat olleet oireeni yhden todella kurjan päivän ajan. En osaa sanoa, mikä liittyy Cytoteciin ja mikä antibiootteihin. Kai se on ne kaikki yhdessä. En usko, että turbulenssi oli ainoa syyllinen pahoinvointiini. Toivon, toivon, toivon kovasti että ensi viikon ultraäänikontrolli olisi kannaltamme positiivinen, eli tyhjä kohtu. Näinkin tässä pääsee näköjään toivomaan. Ihan sairasta.
Onneksi pentue oli ihana!
Kultani hakemisen jälkeen jäimme kotiin ja odotelin kurjaa yötä vatsakipujen kanssa. Ensimmäiseen lääkkeenottoon liittynyttä hurjaa kirkasta vuotoa ei tulutkaan. Sen sijaan tiistai-iltana huomasin vessareissulla, että jonkinlainen isompi hyytymä sinne valahti. Muuten ei juurikaan vuotoa. Yö meni täysin rauhallisesti, ei mitään vatsakipuja, ei edes nipistelyjä! Olin hieman ymmälläni ja ihan iloinenkin hyvästä yöstä. Vappupäivän aamupäivänä tapasimme tuttua remonttimiestä, olemme muutamassa vuokra-asunnosta omaan kotiin ja teemme siellä vähän remonttia. Olin ihan positiivisissa fiiliksissä pitkästä aikaa aurinkoisesta aamusta, lähestyvästä muutosta ja siitä, että olimme menossa tapaamaan pentuetta, josta ehkä saisimme oman pentumme.
Remppamiehen tapaaminen meni hyvin. Oli kiva suunnitella mitä tekisimme ammattilaisen avustuksella uuteen kotiimme. Siitä suuntasimme kohti pentueen kotikaupunkia. Joudumme menemään sinne lentämällä, sillä automatkaan olisi mennyt yli 6 h suuntaansa. Onneksi löysimme edulliset lennot. Lentomatkalla olikin todella kovaa turbulenssia ja aloin voimaan huonosti. En kärsinyt mielestäni pelkästään "matkapahoinvoinnista", vaan minulle tuli kauhea hiki ja totaalisen voimaton olo. Loppulennon pidin paperipussia varalla ja vain keskityin hengittämään rauhallisesti.
Perillä lentokentällä kasvattajaperhe oli ystävälliseti tullut meitä vastaan. Ehdin juuri kätellä heidät kun oli jo pakko sännätä vessaan oksentamaan. En halunnut vielä kertoa huonosta voinnistani heille vaan tsemppasin hymyä ja pirteyttä kehiin. Reilun puolentunnin automatka oli pakko keskeyttää puolivälissä pyynnöstäni kun menin oksentamaan tien varteen. Sen jälkeen oli pakko kertoa, että lento oli ollut vähän kuoppaisa, mutta muuten voin hyvin.
Vointini aina hetkellisesti koheni oksennuksien jälkeen. Perillä odotti ihana pentue!! Saimme ihailla heitä emänsä hellässä hoivassa, "maitobaarissa", vaappuvina ja maailmaa ihmettelevinä. Kerrassaan suloisia!
Oma olo oli koko ajan todella heikko ja etova, mutta koitin olla reipas ja kysellä kiinnostuneena pentujen elämästä ja muusta. Kahvipöydästä lähdin taas yhden suupalan jälkeen vessaan oksentamaan. Mahtava kasvattikandidaatti, kertakaikkiaan! Onneksi kulta piti puhetta yllä ja sai pidettyä tilanteen leppoisana ja hyväntuulisena.
Päästyämme myöhään iltapäivällä takaisin lentokentälle, menin invavessan lattialle makaamaan puoleksi tunniksi. Maaten olo oli ainoa asento joka helpotti vointia. Lopulta illalla kotona olin totaalisen kuollut. Sain onneksi pian nukahdettua ja yö meni taas hyvin.
En ole vuotanut juuri mitään, niitä tiistai-illan hyytymiä lukuunottamatta. Vatsani ei ole kouristellut, mutta pahoinvointi, kuvotus ja oksentaminen ovat olleet oireeni yhden todella kurjan päivän ajan. En osaa sanoa, mikä liittyy Cytoteciin ja mikä antibiootteihin. Kai se on ne kaikki yhdessä. En usko, että turbulenssi oli ainoa syyllinen pahoinvointiini. Toivon, toivon, toivon kovasti että ensi viikon ultraäänikontrolli olisi kannaltamme positiivinen, eli tyhjä kohtu. Näinkin tässä pääsee näköjään toivomaan. Ihan sairasta.
Onneksi pentue oli ihana!
tiistai 30. huhtikuuta 2013
Jo riittää!!
Soitin eilen gynen polille ja kerroin kuinka vuoto on jatkunut aktiivisena viime viikkoisen uuden lorottamisvaiheen jälkeen. Hoitaja konsultoi siellä lääkäriä ja neuvoi, että menisin tänään aamulla päivystykseen tilanteen arvioon.
Menin paikalle jo puoli kahdeksalta, ajattelin että olen ainakin siellä ensimmäisenä jonossa. Edelleen puukko kiersi haavassa, kun näin siellä raskaana olevia naisia. Tiedän, että osalla heistä saattaa olla isojakin ongelmia raskaudessaan, mutta silti he kaikki siellä edustavat sitä onnistuneiden ryhmää. Niiden, joilla lapsi on edelleen mahassa ja kasvaa.
Hoitajan haastattelun jälkeen sain lähetteen käydä labrassa. Hemoglobiini ja tulehdusarvo halutiin varmistaa. Hemoglobiini oli laskenut aiemmasta n. 30 yksikköä, mutta oli edelleen vielä ok tasolla. Tulehdusarvo oli onneksi normaali. Pääsin lääkärille vähän ennen kymmentä. Lääkäri tutki ja katsoi rauhassa ja tarkkaan. Koska tutkimus kesti niin kauan, tajusin taas siinä pedillä, että kaikki ei ole ihan kunnossa.
Lopulta ystävällinen naislääkäri kertoi, että kodussa on edelleen poikkeuksellisen paksu kerros ja siellä näyttäisi olevan jonkinlainen materiaalijäämä. Ensimmäistä kertaa sisätutkimus ja ultraääni tuntuivat minusta myös hieman kivuliailta. Lääkäri huomautti, että vuotoni on hieman marjapuuromaista, joka viittaa pitkään kestäneeseen vuotoon ja kohoneeseen tulehdusriskiin.
Kun nousin pritsille istumaan en voinut enää pidätellä kyyneleitäni. Ei vieläkään valoa tunnelissa. Kohta 4 viikkoa keskenmenosta, enkä ole vielä edes saanut kunnon keskenmenoa. Kohtu ei ole tyhjentynyt. Emme voi vielä suunnitella uusia yrityksiä, kun tilanne on näin kesken. Sain hoitajalta lohdutusta itkuuni ja lääkärikin oli hyvin myötätuntoinen.
Kokosin itseni ja kysyn vaihtoehdoista. Vaihtoehtoina oli joko uudelleen kohtua tyhjentävän lääkkeen otto tai kaavinta. Jos valitaan lääkkeet, niin voi olla että silti joudutaan kaavintaan. Päädyimme sitten lääkkeiden uudelleen ottoon. Sain ohjeeksi ottaa puolet ensimmäisen kerran annoksesta eli Cytotec 0,2 mg x 2. Tällä kertaa kielen alle, sillä vuoto estää lääkkenoton emättimen kautta. Edeltävästi myös taas kipulääkkeet Burana ja Panacod. Minulle varattiin kontrolliultraääniaika ensi viikon keskiviikolle. Jos kohtu ei ole silloin tyhjentynyt, minulle tehdään kaavinta. Ehkä jo samana päivänä.
Läääkäri kertoi, että koska kaavinta olisi minulle ensimmäinen, riski kohdun vaurioitumiseen on pienehkö, mutta olemassa. Ajatus kohdun vaurioitumisesta on kertakaikkiaan puistattava ja lamaannuttava. Veriryhmänikin katsottiin jo valmiiksi. Sain kahden antibiootin kuurin kotiin. Kefexin ja Flagyl ainakin viikon verran. Se on kuulemma hyvästä myös jos joudutaan kaavintaan. Niinpä.
Sairaslomaa sain, mutta töissä olisi ollut vaikeampaa selittää taas äkillinen poissaolo kuin mennä vielä puoleksi päiväksi. Joten naama peruslukemilla töihin. Onneksi minulla on nykyään siellä kaksi hyvää ystävää, joille olen voinut tätä asiaa jakaa. Nytkin he odottivat huolissaan paluutani lääkäristä. Tilanteen kuultuaan sain heiltä lohdutusta ja uskoa tulevaan.
Työpäivän jälkeen kävin hakemassa kullan lentokentältä. Oli ihana päästä hänen syleilyyn ja kainaloon lohdutettavaksi! Nyt odottelen, kuinka kohdun supistelu mahtaa vaikuttaa ensi yöhön.. Jos aikataulu on sama, kivut alkavat yhden jälkeen yöllä. Uuh.
Että sellainen Vapunaaton ilta ja yö tiedossa.
Menin paikalle jo puoli kahdeksalta, ajattelin että olen ainakin siellä ensimmäisenä jonossa. Edelleen puukko kiersi haavassa, kun näin siellä raskaana olevia naisia. Tiedän, että osalla heistä saattaa olla isojakin ongelmia raskaudessaan, mutta silti he kaikki siellä edustavat sitä onnistuneiden ryhmää. Niiden, joilla lapsi on edelleen mahassa ja kasvaa.
Hoitajan haastattelun jälkeen sain lähetteen käydä labrassa. Hemoglobiini ja tulehdusarvo halutiin varmistaa. Hemoglobiini oli laskenut aiemmasta n. 30 yksikköä, mutta oli edelleen vielä ok tasolla. Tulehdusarvo oli onneksi normaali. Pääsin lääkärille vähän ennen kymmentä. Lääkäri tutki ja katsoi rauhassa ja tarkkaan. Koska tutkimus kesti niin kauan, tajusin taas siinä pedillä, että kaikki ei ole ihan kunnossa.
Lopulta ystävällinen naislääkäri kertoi, että kodussa on edelleen poikkeuksellisen paksu kerros ja siellä näyttäisi olevan jonkinlainen materiaalijäämä. Ensimmäistä kertaa sisätutkimus ja ultraääni tuntuivat minusta myös hieman kivuliailta. Lääkäri huomautti, että vuotoni on hieman marjapuuromaista, joka viittaa pitkään kestäneeseen vuotoon ja kohoneeseen tulehdusriskiin.
Kun nousin pritsille istumaan en voinut enää pidätellä kyyneleitäni. Ei vieläkään valoa tunnelissa. Kohta 4 viikkoa keskenmenosta, enkä ole vielä edes saanut kunnon keskenmenoa. Kohtu ei ole tyhjentynyt. Emme voi vielä suunnitella uusia yrityksiä, kun tilanne on näin kesken. Sain hoitajalta lohdutusta itkuuni ja lääkärikin oli hyvin myötätuntoinen.
Kokosin itseni ja kysyn vaihtoehdoista. Vaihtoehtoina oli joko uudelleen kohtua tyhjentävän lääkkeen otto tai kaavinta. Jos valitaan lääkkeet, niin voi olla että silti joudutaan kaavintaan. Päädyimme sitten lääkkeiden uudelleen ottoon. Sain ohjeeksi ottaa puolet ensimmäisen kerran annoksesta eli Cytotec 0,2 mg x 2. Tällä kertaa kielen alle, sillä vuoto estää lääkkenoton emättimen kautta. Edeltävästi myös taas kipulääkkeet Burana ja Panacod. Minulle varattiin kontrolliultraääniaika ensi viikon keskiviikolle. Jos kohtu ei ole silloin tyhjentynyt, minulle tehdään kaavinta. Ehkä jo samana päivänä.
Läääkäri kertoi, että koska kaavinta olisi minulle ensimmäinen, riski kohdun vaurioitumiseen on pienehkö, mutta olemassa. Ajatus kohdun vaurioitumisesta on kertakaikkiaan puistattava ja lamaannuttava. Veriryhmänikin katsottiin jo valmiiksi. Sain kahden antibiootin kuurin kotiin. Kefexin ja Flagyl ainakin viikon verran. Se on kuulemma hyvästä myös jos joudutaan kaavintaan. Niinpä.
Sairaslomaa sain, mutta töissä olisi ollut vaikeampaa selittää taas äkillinen poissaolo kuin mennä vielä puoleksi päiväksi. Joten naama peruslukemilla töihin. Onneksi minulla on nykyään siellä kaksi hyvää ystävää, joille olen voinut tätä asiaa jakaa. Nytkin he odottivat huolissaan paluutani lääkäristä. Tilanteen kuultuaan sain heiltä lohdutusta ja uskoa tulevaan.
Työpäivän jälkeen kävin hakemassa kullan lentokentältä. Oli ihana päästä hänen syleilyyn ja kainaloon lohdutettavaksi! Nyt odottelen, kuinka kohdun supistelu mahtaa vaikuttaa ensi yöhön.. Jos aikataulu on sama, kivut alkavat yhden jälkeen yöllä. Uuh.
Että sellainen Vapunaaton ilta ja yö tiedossa.
lauantai 27. huhtikuuta 2013
Luopuminen
Kohta keskenmenosta kuulemisesta on kulunut kolme viikkoa. Aika on ollut luopumisen aikaa. Sen raastavan surun ja järkyttävän menetyksen tunteen turtuessa pikkuhiljaa tasaiseksi kaipaukseksi ja suruksi. Jatkuva luopumisen tunne on ollut minulle yllätys. Saavutin jotain ihanaa ja sitten menetin sen.
Olen pyrkinyt koko raskaustoiveen ajan siihen, että elämässäni tapahtuisi asioita myös muilla rintamilla. Osin tietenkin osana tavallista elämää, mutta osaksi myös siksi, että minulla olisi muutakin mietittävää kuin kierron kulku ja hoidon eri vaiheet.
Olemme jo viime syksynä päättäneet mennä naimisiin tämän vuoden elokuussa. Perusvalmistelut on tehty, hääpaikan varaus jne. Kun tulin raskaaksi, jouduin miettimään koko hääjuhlakuvion hieman uusiksi; minkälainen mekko mahtaisi silloin sopia, alkoholittomat juhlajuomat pitää huolehtia, jaksanko tanssia kuinka pitkään jne. Keskenmenon jälkeen häävalmisteluihinkin tuli pieni mollisointu, sillä nyt ei "tarvitse" miettiä mitään erityisasioita. Mutta huomaan järjestelyitä tehdessäni kuinka keskeytynyt raskaus muistuu mieleeni jatkuvasti. Alleviivaten, että EN ole raskaana elokuussa, häissämme. Luopumista.
Työrintamalla minulle tarjoutui mahdollisuus ottaa vastaan haastavampi tehtävä alkuvuodesta. Tartuin siihen ja se on tietenkin imaissut minut syvälle kasautuviin töihin ja vapaa-ajan vähenemiseen. Raskaus antoi mahdollisuuden ajatella, että tsemppaan tässä nyt syksyyn asti ja sitten saan jäädä elämään sitä elämää, josta olen niin kauan haaveillut. Laittamaan kotia, valmistamaan ruokaa opetellen uusia makumaailmoita, huolehtimaan omasta liikkumisesta kärrylenkeillä ja elämään perhe-elämää rytmittäen sen pienen tarpeisiin. Nyt olen tajunnut, että minun pitää jakaa vauhtini työssä ihan uudella tavalla, jotta jaksan tehdä sitä kuukausia ehkä vuosia eteenpäin. Luopumista.
Olemme asuneet vuokralla ja raskauden myötä aloimme aktiivisesti suunnitella oman asunnon hankkimista. Vielä ollessani raskaana saimme kuulla, että vuorasuhteemme päättyy viimeistään heinäkuun loppuun. Uuden asunnon etsimiseen tuli siis ihan toinen vaihde. Katselin pohjapiirrustuksia ja asuntoja miettien mihin voi laittaa kärryt ja miten huoneet sijaitsevat huomioiden vauvaperheen elämää. Nyt se tarve on lakannut, vaikka pitkällä tähtäimellä asia on hyvä huomoida. Luopumista.
Rakas kultani otti minut huolehtivaan huomaansa raskauden myötä. Varoi minua tarkemmin syömisiäni ja esim. vihannesten pesua lähes koomisuuteen asti. Ajoi auton varovasti aina töyssykohtien yli. Illalla nukahti käsi leväten vatsani päällä. Tiedän, että hänen rakkautensa ei ole vähentynyt. Mutta hänen ihanasta lohdutuksesta ja tuesta huolimatta, se tietty lisähuolehtiminen on jäänyt. Luopumista.
Koitan pistää vastaan, osoittaa että en joudu sentään luopumaan kaikesta. Siksi haaveilen meidän pienestä, mustasta koirasta. Siksi haaveilen upeasta, hoikasta varresta hääpäivälleni. Siksi haaveilen tyttöjen illoista ja hauskanpidosta kylmän kuohuviinin kera. Siksi haaveilen kauniin kodin laittamisesta kahdelle aikuiselle ja koiralle. Siksi haaveilen meidän kahdenkeskeisestä ajasta, ilman molempien työkiireitä. Kevät, sulata tämä routa, joka jähmetti sydämeni.
Olen pyrkinyt koko raskaustoiveen ajan siihen, että elämässäni tapahtuisi asioita myös muilla rintamilla. Osin tietenkin osana tavallista elämää, mutta osaksi myös siksi, että minulla olisi muutakin mietittävää kuin kierron kulku ja hoidon eri vaiheet.
Olemme jo viime syksynä päättäneet mennä naimisiin tämän vuoden elokuussa. Perusvalmistelut on tehty, hääpaikan varaus jne. Kun tulin raskaaksi, jouduin miettimään koko hääjuhlakuvion hieman uusiksi; minkälainen mekko mahtaisi silloin sopia, alkoholittomat juhlajuomat pitää huolehtia, jaksanko tanssia kuinka pitkään jne. Keskenmenon jälkeen häävalmisteluihinkin tuli pieni mollisointu, sillä nyt ei "tarvitse" miettiä mitään erityisasioita. Mutta huomaan järjestelyitä tehdessäni kuinka keskeytynyt raskaus muistuu mieleeni jatkuvasti. Alleviivaten, että EN ole raskaana elokuussa, häissämme. Luopumista.
Työrintamalla minulle tarjoutui mahdollisuus ottaa vastaan haastavampi tehtävä alkuvuodesta. Tartuin siihen ja se on tietenkin imaissut minut syvälle kasautuviin töihin ja vapaa-ajan vähenemiseen. Raskaus antoi mahdollisuuden ajatella, että tsemppaan tässä nyt syksyyn asti ja sitten saan jäädä elämään sitä elämää, josta olen niin kauan haaveillut. Laittamaan kotia, valmistamaan ruokaa opetellen uusia makumaailmoita, huolehtimaan omasta liikkumisesta kärrylenkeillä ja elämään perhe-elämää rytmittäen sen pienen tarpeisiin. Nyt olen tajunnut, että minun pitää jakaa vauhtini työssä ihan uudella tavalla, jotta jaksan tehdä sitä kuukausia ehkä vuosia eteenpäin. Luopumista.
Olemme asuneet vuokralla ja raskauden myötä aloimme aktiivisesti suunnitella oman asunnon hankkimista. Vielä ollessani raskaana saimme kuulla, että vuorasuhteemme päättyy viimeistään heinäkuun loppuun. Uuden asunnon etsimiseen tuli siis ihan toinen vaihde. Katselin pohjapiirrustuksia ja asuntoja miettien mihin voi laittaa kärryt ja miten huoneet sijaitsevat huomioiden vauvaperheen elämää. Nyt se tarve on lakannut, vaikka pitkällä tähtäimellä asia on hyvä huomoida. Luopumista.
Rakas kultani otti minut huolehtivaan huomaansa raskauden myötä. Varoi minua tarkemmin syömisiäni ja esim. vihannesten pesua lähes koomisuuteen asti. Ajoi auton varovasti aina töyssykohtien yli. Illalla nukahti käsi leväten vatsani päällä. Tiedän, että hänen rakkautensa ei ole vähentynyt. Mutta hänen ihanasta lohdutuksesta ja tuesta huolimatta, se tietty lisähuolehtiminen on jäänyt. Luopumista.
Koitan pistää vastaan, osoittaa että en joudu sentään luopumaan kaikesta. Siksi haaveilen meidän pienestä, mustasta koirasta. Siksi haaveilen upeasta, hoikasta varresta hääpäivälleni. Siksi haaveilen tyttöjen illoista ja hauskanpidosta kylmän kuohuviinin kera. Siksi haaveilen kauniin kodin laittamisesta kahdelle aikuiselle ja koiralle. Siksi haaveilen meidän kahdenkeskeisestä ajasta, ilman molempien työkiireitä. Kevät, sulata tämä routa, joka jähmetti sydämeni.
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Eikö tämä vieläkään lopu?
Alkuun varoitus ja pahoittelut tekstini sisällöstä. Rähmin edelleen kaiken epämiellyttävän eritteen seassa. Voit siis herkkämielisenä ohittaa alkutekstini jo tässä vaiheessa ja siirtyä viimeiseen kappaleeseen.
Kaksi viikkoa on mennyt, ei voi sanoa vierähtänyt, kohdun tyhjentävän lääkkeen oton jälkeen. Vuoto oli pikkuhiljaa harventunut ja muutunut ruskeaksi vuoteluksi niin, että välillä kirkkaampaakin verta hieman esiintyi. Olin jo haaveillut että tänä viikonloppuna voisin olla ilman sidettä housuissa ja pitkän tauon jälkeen vietellä mieheni vällyjen alle tai ihan mihin vain. Mutta ei.
Keskiviikkona iltapäivällä kesken työpäivän tajusin vain kuinka muutuin taas lorisevaksi hanaksi. Käsipyyhkeet housuissa eivät meinanneet riittää, onneksi oli päällä tummahkojen farkkujen kanssa musta reisipituinen paita. Vatsa oli alkanut kipuilla kuukautistyyppisesti puolen päivän aikaan, mutta en tajunnut sen aiheuttavan uuden punaisen tulvan parin tunnin kuluttua.
Eilinen meni jo rauhallisemmin, mutta tänään taas kesken työpäivää uusi puro löysi uomansa. Nyt en ole vuotanut ihan keskiviikon tapaan, mutta alkaa herätä huoli, että eikö tämä olekaan mennyt ihan kunniallisesti? Pitäisikö mun varata UÄ-aika ja varmistua, että kohtu on tyhjentynyt vai jäänkö vielä odottelemaan? En tänään tietenkään ole ehtinyt soittaa gynen polille ja kysyä asiaa. Eikä gynen ultraääniaikaa saa edes yksityiselle puolelle ilman viikon odottelua. Voi itku sentään!
Tein silti aamulla ovulaatiotestin ja testiviiva oli jo melko lähellä kontrolliviivan sävyä. Mitä se tarkoittaa? Että munasarjani ovat heränneet toimimaan, mutta kohtu elelee omia aikojaan. Tänään olisi KP 15, jos kierto lasketaan lääkkeellä alkaneesta vuotopäivästä. No, kulta on lähdössä viikonlopuksi työreissulle ja ensi viikonloppuna hänellä alkaa täyden viikon reissu, joten eipä tässä mitään mahiksia kunnon luomuyritykseen olisi edes ollutkaan. Masentaa ja harmittaa.
Yksi toivon säde on. Haaveilen koirasta. Tai haaveiluni on muuttunut konkreettiseksi haluksi järjestää asiat niin, että meille tulee koira. Tiedän, että tämä vaikuttaa korvaavan hellyyden kohteen etsimiseltä. Ja totuuden nimissä sitähän se myös on. Olemme kyllä haaveilleet koirasta jo pidempään. Pohtineet sopivaa rotua ja koiran sukupuolta. Miettineet soveliasta aikaa pennun ottamiselle. Alkanut raskauteni aiheutti sen, että päätimme lykätä koiran hankkimista. Ei pientä vauvaa ja koiranpentua samaan aikaan, näin päätimme. Nyt kun tiedän, että ainakaan seuraavaan 10 kuukauteen meille ei kerta kaikkiaan ole tulossa vauvaa (ajattelen kyllä toisaalta ihanan positiivisesti, kun puhun vain 10 kuukaudesta), niin toivon että meille tuleekin sitten koira. Toivon kovasti, että saisimme koiran. Sillä saamisesta siinäkin on lopulta kyse.
Hau.
Kaksi viikkoa on mennyt, ei voi sanoa vierähtänyt, kohdun tyhjentävän lääkkeen oton jälkeen. Vuoto oli pikkuhiljaa harventunut ja muutunut ruskeaksi vuoteluksi niin, että välillä kirkkaampaakin verta hieman esiintyi. Olin jo haaveillut että tänä viikonloppuna voisin olla ilman sidettä housuissa ja pitkän tauon jälkeen vietellä mieheni vällyjen alle tai ihan mihin vain. Mutta ei.
Keskiviikkona iltapäivällä kesken työpäivän tajusin vain kuinka muutuin taas lorisevaksi hanaksi. Käsipyyhkeet housuissa eivät meinanneet riittää, onneksi oli päällä tummahkojen farkkujen kanssa musta reisipituinen paita. Vatsa oli alkanut kipuilla kuukautistyyppisesti puolen päivän aikaan, mutta en tajunnut sen aiheuttavan uuden punaisen tulvan parin tunnin kuluttua.
Eilinen meni jo rauhallisemmin, mutta tänään taas kesken työpäivää uusi puro löysi uomansa. Nyt en ole vuotanut ihan keskiviikon tapaan, mutta alkaa herätä huoli, että eikö tämä olekaan mennyt ihan kunniallisesti? Pitäisikö mun varata UÄ-aika ja varmistua, että kohtu on tyhjentynyt vai jäänkö vielä odottelemaan? En tänään tietenkään ole ehtinyt soittaa gynen polille ja kysyä asiaa. Eikä gynen ultraääniaikaa saa edes yksityiselle puolelle ilman viikon odottelua. Voi itku sentään!
Tein silti aamulla ovulaatiotestin ja testiviiva oli jo melko lähellä kontrolliviivan sävyä. Mitä se tarkoittaa? Että munasarjani ovat heränneet toimimaan, mutta kohtu elelee omia aikojaan. Tänään olisi KP 15, jos kierto lasketaan lääkkeellä alkaneesta vuotopäivästä. No, kulta on lähdössä viikonlopuksi työreissulle ja ensi viikonloppuna hänellä alkaa täyden viikon reissu, joten eipä tässä mitään mahiksia kunnon luomuyritykseen olisi edes ollutkaan. Masentaa ja harmittaa.
Yksi toivon säde on. Haaveilen koirasta. Tai haaveiluni on muuttunut konkreettiseksi haluksi järjestää asiat niin, että meille tulee koira. Tiedän, että tämä vaikuttaa korvaavan hellyyden kohteen etsimiseltä. Ja totuuden nimissä sitähän se myös on. Olemme kyllä haaveilleet koirasta jo pidempään. Pohtineet sopivaa rotua ja koiran sukupuolta. Miettineet soveliasta aikaa pennun ottamiselle. Alkanut raskauteni aiheutti sen, että päätimme lykätä koiran hankkimista. Ei pientä vauvaa ja koiranpentua samaan aikaan, näin päätimme. Nyt kun tiedän, että ainakaan seuraavaan 10 kuukauteen meille ei kerta kaikkiaan ole tulossa vauvaa (ajattelen kyllä toisaalta ihanan positiivisesti, kun puhun vain 10 kuukaudesta), niin toivon että meille tuleekin sitten koira. Toivon kovasti, että saisimme koiran. Sillä saamisesta siinäkin on lopulta kyse.
Hau.
maanantai 15. huhtikuuta 2013
Verinen viikonloppu
Jäin perjantaina siis kotiin ja otin lääkkeet (misoprotoli 4 x 200 ug) aamulla ennen kello kahdeksaa. Pidin oikein kirjaa lääkkeistä, kellonajoista ja oireista.
Sain tehtyä ihan hyvin kotoa käsin töitä kahteentoista asti, sitten alkoi tulla pientä vuotoa ja kirjasin tuntemukseksi pientä nipistelyä. Otin Buranaa 800 mg. Yhteen menneessä oire vaihtui "rypistelyksi" ja vuotoa tuli selvemmin. Ajattelin että kyllä me naiset olemme välillä vähän herkkiä oireistamme, jos tämä nyt vaatii kotona olemista.
Kuudelta kävin vessassa ja lorisin sinne samalla kun paksu yöside oli jo aivan äyriään myöten märkä. Olin tyytyväinen, vuoto aikankin tuli ja kunnolla. Vatsaoireet edelleen olivat rypistelyn tasolla. Kerran koitin tarkemmin seurata mitä sinne pönttöön valui, mutta lopulta ajatus siitä, että tunnistaisin pienen Katkarapu Bubbamme, tuntuikin vain vaikeuttavan koko asiaa. Niinpä jätin valumien seuraamisen minimiin.
Yhdenksän jälkeen illalla kivut sitten alkoivat. Toinen yöside vuoti yli, onneksi istuin sohvatuolilla pyyhkeen päällä. Kivut tulivat tasaisen aaltomaisesti kymmenen jälkeen. Vuoto jatkui runsaana. Olin ottanut Panacodia seiskan jälkeen ja iltalääkkeiksi otin taas 800 mg Buranaa ja Panacodin. Yhdentoista aikaan koitimme mennä nukkumaan. Kierin ja konttasin sängyssä kovan kivun takia enkä pystynyt nukahtamaan. Lopulta vaihdoin vieraspetiimme yöksi, jotta edes kulta saisi nukuttua. Yhden jälkeen olin sitten nukahtanut ja nukuinkin aamuun asti kivutta.
Lauantai ja sunnuntai menivät jo selvästi helpommin. Vuotoa tuli edelleen, mutta vähemmän. Kipuja pari kertaa kohtauksina kestäen puolesta tunnista tuntiin, mutta onneksi se oli siedettävää. Sunnuntaina päätin jopa hankkiutua juoksulenkille voimieni tunnossa. Ei ehkä viisain teko juosta 1,5 tuntia kun on juuri vuotanut verta litran (?) verran ja aikaa edellisestä lenkistä reilu kaksi kuukautta. Jotain minä kai koin tarvitsevani sen lenkin suhteen. No vasen nilkka, oikea JA vasen polvi sekä vasen lonkka vihottelivat sitten loppuillan. Onneksi jätin venyttelyn väliin, se olisi voinut vaikka helpottaa oloani..
Olen jatkanut Buranaa 600 mg 2-3 x vrk:ssa ja vuotoa tulee edelleen, mutta enemmän kuukautistyyppisesti. Olen päässyt vaiheeseen, etten enää itke parin tunnin välein. Olen alkanut psyykata itseäni maratonille. Tälle lapsensaamismaratonille. Tavoiteaika siirtyi juuri aikaisintaan ensi vuoden kevääseen. ENSI VUODEN KEVÄÄSEEN! Ja siis jos kaikki MENISI PUTKEEN!? Tämä on minulle nyt selkeästi vaikein paikka. Unelma annettiin jo nuuhkittavaksi ja sitten se vietiin jonnekin vuoden, kahden tai ikuisuuden päähän. Mutta tämän maratonin minä ajoin selvittää maaliin tavalla toi toisella. Olen sitkeä. Taivun, mutta en taitu. Olemme sitkeitä, rakastamme toisiamme ja pidämme unelmastamme kiinni. Emmekä luovu toivosta. Ikinä.
Sain tehtyä ihan hyvin kotoa käsin töitä kahteentoista asti, sitten alkoi tulla pientä vuotoa ja kirjasin tuntemukseksi pientä nipistelyä. Otin Buranaa 800 mg. Yhteen menneessä oire vaihtui "rypistelyksi" ja vuotoa tuli selvemmin. Ajattelin että kyllä me naiset olemme välillä vähän herkkiä oireistamme, jos tämä nyt vaatii kotona olemista.
Kuudelta kävin vessassa ja lorisin sinne samalla kun paksu yöside oli jo aivan äyriään myöten märkä. Olin tyytyväinen, vuoto aikankin tuli ja kunnolla. Vatsaoireet edelleen olivat rypistelyn tasolla. Kerran koitin tarkemmin seurata mitä sinne pönttöön valui, mutta lopulta ajatus siitä, että tunnistaisin pienen Katkarapu Bubbamme, tuntuikin vain vaikeuttavan koko asiaa. Niinpä jätin valumien seuraamisen minimiin.
Yhdenksän jälkeen illalla kivut sitten alkoivat. Toinen yöside vuoti yli, onneksi istuin sohvatuolilla pyyhkeen päällä. Kivut tulivat tasaisen aaltomaisesti kymmenen jälkeen. Vuoto jatkui runsaana. Olin ottanut Panacodia seiskan jälkeen ja iltalääkkeiksi otin taas 800 mg Buranaa ja Panacodin. Yhdentoista aikaan koitimme mennä nukkumaan. Kierin ja konttasin sängyssä kovan kivun takia enkä pystynyt nukahtamaan. Lopulta vaihdoin vieraspetiimme yöksi, jotta edes kulta saisi nukuttua. Yhden jälkeen olin sitten nukahtanut ja nukuinkin aamuun asti kivutta.
Lauantai ja sunnuntai menivät jo selvästi helpommin. Vuotoa tuli edelleen, mutta vähemmän. Kipuja pari kertaa kohtauksina kestäen puolesta tunnista tuntiin, mutta onneksi se oli siedettävää. Sunnuntaina päätin jopa hankkiutua juoksulenkille voimieni tunnossa. Ei ehkä viisain teko juosta 1,5 tuntia kun on juuri vuotanut verta litran (?) verran ja aikaa edellisestä lenkistä reilu kaksi kuukautta. Jotain minä kai koin tarvitsevani sen lenkin suhteen. No vasen nilkka, oikea JA vasen polvi sekä vasen lonkka vihottelivat sitten loppuillan. Onneksi jätin venyttelyn väliin, se olisi voinut vaikka helpottaa oloani..
Olen jatkanut Buranaa 600 mg 2-3 x vrk:ssa ja vuotoa tulee edelleen, mutta enemmän kuukautistyyppisesti. Olen päässyt vaiheeseen, etten enää itke parin tunnin välein. Olen alkanut psyykata itseäni maratonille. Tälle lapsensaamismaratonille. Tavoiteaika siirtyi juuri aikaisintaan ensi vuoden kevääseen. ENSI VUODEN KEVÄÄSEEN! Ja siis jos kaikki MENISI PUTKEEN!? Tämä on minulle nyt selkeästi vaikein paikka. Unelma annettiin jo nuuhkittavaksi ja sitten se vietiin jonnekin vuoden, kahden tai ikuisuuden päähän. Mutta tämän maratonin minä ajoin selvittää maaliin tavalla toi toisella. Olen sitkeä. Taivun, mutta en taitu. Olemme sitkeitä, rakastamme toisiamme ja pidämme unelmastamme kiinni. Emmekä luovu toivosta. Ikinä.
torstai 11. huhtikuuta 2013
Naistentautien poliklinikan käynti
Eilen aamulla minulla oli aika gynen polille raskauden keskytymisen hoidon arvioon. Olin koittanut tsempata itseäni ja matkalla koin, että homma oli minulla paketissa. Kävellessäni etuovesta sisään samaan aikaan isomahaisen naisen ja hänen kassia kantavan miehen kanssa, tajusin kuinka liikaa koko paikka minulle onkin.
Kyyneleet silmissä koitin aulassa katsoa jonnekin, jossa ei olisi hissuttavia ja puuskuttavia vauvamahoja. Olin ajoissa ja ajattelin kahvilassa rauhoittaa itseni. Sehän olikin täynnä vaaleanpunaisia ja -sinisiä kortteja, kaikkea pientä kivaa pehmoista, jota voidaan viedä lahjaksi uudelle tulokkaalle! Kun lopulta pääsin perimmäiseen pöytään ja istuduin, silmäni osuivat ikkunalaudalla olevaan imetysliivimainokseen. Siinä vaiheessa tajusin, että vastaan on turha taistella. Ympärilläni tulee olemaan raskaana olevia, raskaaksi tulevia, pikku vauvoja, pikku lapsia jne. Olen tähänkin asti onnistunut nauttimaan niistä vaikka pienen kaihon kera, enkä halua sitä muuksi.
Lääkärini oli reipas ja miellyttävä nainen. Mukana oli kandipoika, ja annoin ilman muuta hänen olla mukana ja oppia tulevaa ammattiaan. Tutkimuspedillä oli taas vaikea pidätellä kyyneliä, vaikka muuten olinkin pärjännyt ihan hyvin. Sain kuulla, että sikiö näkyy hyvin, mutta sykettä ei ole. Lääkäri otti osaa mentykseemme. Mitään vuotoa tms. ei näkynyt.
Minulla ei ollut esiintynyt vielä mitään keskenmenon oireita (kipua tai vuotoa) lääkkeiden lopettamisen jälkeen. Päätettiin, että otan lääkkeellisen raskaudenkeskytyksen. En halua jäädä odottelemaan viikkotolkulla mahdollista spontaania vuotoa. Jos sitä ei tulisikaan, joudutaisiin lääketieteelliseen apuun turvautumaan joka tapauksessa. Ehdotin ottavani lääkket perjataina töiden jälkeen. Sain kuulla, että sitä ei kyllä suositella. Vaste lääkkeelle tulee n. 4-6 tunnin kuluttua lääkkeen (Cytotec 0,2 mg tabletteja 4 kpl) otosta. Yö menee kulemma aivan pilalle, jos sen jättää iltaan tai iltapäivään. Pahimmillaan ongelmia hoidetaan sitten päivystyksessä yöllä. Lisäksi sain sairaslomaa vielä maanantaille.
Tämän jälkeen sairaanhoitaja kävi koko hoidon kaikkinen vaihtoehtoineen ja tilanteineen läpi kahdenkesken kanssani. Hän oli niin huolehtiva, kannustava ja tukeva, että minua alkoi itkettämään uudelleen. Aivan upeaa hoito-osaamista ja potilaan kohtaamista! Loppuun hän vielä selvästi halusi minun tiedostavan, että alkanut raskauteni oli ehdottomasti positiivinen asia ja että mikään ei vielä viittaa siihen, ettemmekö voisi onnistua haaveessaamme. Olin kiitollinen, että sain kuulla sen ääneen terveydenhuollon ammattilaiselta, taas toistamiseen.
Niinpä huomenna aamulla lääkkeet vaikuttamaan ja odottamaan kivuliaaksi kuvattua kohdun supistelua. Harmi, että kulta on tämän illan jo työreissussa ja palaa kotiin vasta huomenna myöhään iltapäivällä. Olen kyllä luvannut hänelle soittaa itselleni apuvoimia jos olo menee kovin kurjaksi. Vuotelua jatkuu todennäköisesti vielä pari viikkoa onnistuneenkin lääkkeellisen hoidon jälkeen. Kurjaa. Olen pitänyt housuissani sidettä nyt 2,5 kk putkeen yötä päivää ja ajattellut, että nyt se sitten vihdoin loppuu kun Lugesteron jäi pois. Ehei, vaippa housuissa jatketaan! Ironisesti voisi sanoa, että meillä on jo vaipparalli menossa..
Puuh. Huomaan suggeroivani itseäni tähän lääkehoitoon reippaan urhoollisesti, painaen surua pois. Katsotaan kuinka huomenna käy. En ole voinut oikein kunnolla itkeä suruani sitten maanantai-illan jälkeen työreissun takia. Olemme kullan kanssa sopineet, että viikonloppu vain köllitään, halaillaan ja pussaillaan. Ja varmaan vähän itketäänkin.
Kyyneleet silmissä koitin aulassa katsoa jonnekin, jossa ei olisi hissuttavia ja puuskuttavia vauvamahoja. Olin ajoissa ja ajattelin kahvilassa rauhoittaa itseni. Sehän olikin täynnä vaaleanpunaisia ja -sinisiä kortteja, kaikkea pientä kivaa pehmoista, jota voidaan viedä lahjaksi uudelle tulokkaalle! Kun lopulta pääsin perimmäiseen pöytään ja istuduin, silmäni osuivat ikkunalaudalla olevaan imetysliivimainokseen. Siinä vaiheessa tajusin, että vastaan on turha taistella. Ympärilläni tulee olemaan raskaana olevia, raskaaksi tulevia, pikku vauvoja, pikku lapsia jne. Olen tähänkin asti onnistunut nauttimaan niistä vaikka pienen kaihon kera, enkä halua sitä muuksi.
Lääkärini oli reipas ja miellyttävä nainen. Mukana oli kandipoika, ja annoin ilman muuta hänen olla mukana ja oppia tulevaa ammattiaan. Tutkimuspedillä oli taas vaikea pidätellä kyyneliä, vaikka muuten olinkin pärjännyt ihan hyvin. Sain kuulla, että sikiö näkyy hyvin, mutta sykettä ei ole. Lääkäri otti osaa mentykseemme. Mitään vuotoa tms. ei näkynyt.
Minulla ei ollut esiintynyt vielä mitään keskenmenon oireita (kipua tai vuotoa) lääkkeiden lopettamisen jälkeen. Päätettiin, että otan lääkkeellisen raskaudenkeskytyksen. En halua jäädä odottelemaan viikkotolkulla mahdollista spontaania vuotoa. Jos sitä ei tulisikaan, joudutaisiin lääketieteelliseen apuun turvautumaan joka tapauksessa. Ehdotin ottavani lääkket perjataina töiden jälkeen. Sain kuulla, että sitä ei kyllä suositella. Vaste lääkkeelle tulee n. 4-6 tunnin kuluttua lääkkeen (Cytotec 0,2 mg tabletteja 4 kpl) otosta. Yö menee kulemma aivan pilalle, jos sen jättää iltaan tai iltapäivään. Pahimmillaan ongelmia hoidetaan sitten päivystyksessä yöllä. Lisäksi sain sairaslomaa vielä maanantaille.
Tämän jälkeen sairaanhoitaja kävi koko hoidon kaikkinen vaihtoehtoineen ja tilanteineen läpi kahdenkesken kanssani. Hän oli niin huolehtiva, kannustava ja tukeva, että minua alkoi itkettämään uudelleen. Aivan upeaa hoito-osaamista ja potilaan kohtaamista! Loppuun hän vielä selvästi halusi minun tiedostavan, että alkanut raskauteni oli ehdottomasti positiivinen asia ja että mikään ei vielä viittaa siihen, ettemmekö voisi onnistua haaveessaamme. Olin kiitollinen, että sain kuulla sen ääneen terveydenhuollon ammattilaiselta, taas toistamiseen.
Niinpä huomenna aamulla lääkkeet vaikuttamaan ja odottamaan kivuliaaksi kuvattua kohdun supistelua. Harmi, että kulta on tämän illan jo työreissussa ja palaa kotiin vasta huomenna myöhään iltapäivällä. Olen kyllä luvannut hänelle soittaa itselleni apuvoimia jos olo menee kovin kurjaksi. Vuotelua jatkuu todennäköisesti vielä pari viikkoa onnistuneenkin lääkkeellisen hoidon jälkeen. Kurjaa. Olen pitänyt housuissani sidettä nyt 2,5 kk putkeen yötä päivää ja ajattellut, että nyt se sitten vihdoin loppuu kun Lugesteron jäi pois. Ehei, vaippa housuissa jatketaan! Ironisesti voisi sanoa, että meillä on jo vaipparalli menossa..
Puuh. Huomaan suggeroivani itseäni tähän lääkehoitoon reippaan urhoollisesti, painaen surua pois. Katsotaan kuinka huomenna käy. En ole voinut oikein kunnolla itkeä suruani sitten maanantai-illan jälkeen työreissun takia. Olemme kullan kanssa sopineet, että viikonloppu vain köllitään, halaillaan ja pussaillaan. Ja varmaan vähän itketäänkin.
maanantai 8. huhtikuuta 2013
Tänään satoi lunta sydämeeni
Nyt se on ohi. Minun ja meidän ihana aika raskaana. Enkä edes itse huomannut tilannetta mitenkään. Olo on turta, surullinen, epäuskoinen, itkuinen.
Vietimme ihanan pääsiäisen mökillä nukkuen pitkiä yöunia, ottaen päikkäreitä ja hiihdellen aurinkoisilla laduilla haaveillen pikkuahkiosta, jossa voisi vetää pienokaista suksien perässä.
Varoin syömästä haukea maalaistuttaviemme luona ja melkein kerroimme raskaudesta sen takia. Ettei emännälle tulisi paha mieli, kun jätin hauen syömättä.
Pääsiäisen jälkeen jatkoin lomaani tyttöjen reissulla pohjois-Italiaan. Ihanan rentoa vaeltelua kaupungilla, suussa sulavia ruokia, viinin ja proseccon jättämistä väliin ja kahdelle uudelle ihmiselle raskauden ihmeen jakaminen. Sain kehuja reippaudestani ja hyvästä voinnistani. Katselin pikku-bambinoja uteliaana ja ihaillen ja haaveilin kuinka meidän pieni joskus olisi varmasti yhtä suloinen kuin nuo italialaiset pikku-kerubit.
Eilen illalla palasin matkalta ja täyttelin illalla neuvolasta tulleita lomakkeita. Emme tupakoi, emme juo juurikaan alkoholia, kerrassaan kelpo pari tulevia vanhempia. Perjantaille oli sovittu aika neuvolaan.
Tänään oli sovittu klinikalle vielä kontrolliultra. Kulta oli järjestänyt, että pääsi mukaan. En osannut epäillä mitään. Rinnat olivat edelleen hieman arat ja turvonneet. Lääkeitä olin muistanut ottaa ilman yhtään unohdusta. Ei vuotoa tai vatsaoireita. Kävin tutkimuspritsille pitkäkseni ja odotin innolla kuinka kohta näen pienokaisemme toistamiseen ja taas sen ihmeellisen sykkeen.
Lääkärimme etsi hetken aikaa ja otti anturin pois ja kosketti minua hellästi sääreen. Hänen kasvoillaan oli pahoitteleva ilme. Kasvu on pysähtynyt ja sykettä ei näy. Minulla kesti joitakin sekuntteja, ennekuin jotain läpäisi tajuntaani. Senkin jälkeen oli ensin vain turta ja aivan kuin ulkona koko tilanteesta. Nyt meille tässä kerrotaan kuinka raskaus on keskytynyt. Jaahas, se on tämmöinen tilanne.
Sitten tulivat kyyneleet. Kulta paijasi ja silitti. Päästyäni pritsiltä halasimme pitkään ja sitten kuulemaan jatkoa. Kyyneleet valuivat aina välillä ja välillä olin tyynempi. Lääkeet lopetetaan. Odotetaan tuleeko spontaani vuoto. Sain lähetteen raskauden keskeytykseen. Menee ilmeisesti loppuviikkoon. Sitten täytyy toipua ja vasta ehkä ennen juhannusta on mahdollista suunnitella uutta siirtoa.
Talvi on todellakin palannut. Kesä on peruttu.
Kulta on ihana voimavara. Halaa, kuuntelee, lohduttaa ja silittää. Kunpa osasin huolehtia hänestä yhtä hyvin. Kyllä tästä selvitään. Jotenkin. Päivä kerrallaan.
Ai niin. Täytin pääsiäisenä 39-vuotta.
Vietimme ihanan pääsiäisen mökillä nukkuen pitkiä yöunia, ottaen päikkäreitä ja hiihdellen aurinkoisilla laduilla haaveillen pikkuahkiosta, jossa voisi vetää pienokaista suksien perässä.
Varoin syömästä haukea maalaistuttaviemme luona ja melkein kerroimme raskaudesta sen takia. Ettei emännälle tulisi paha mieli, kun jätin hauen syömättä.
Pääsiäisen jälkeen jatkoin lomaani tyttöjen reissulla pohjois-Italiaan. Ihanan rentoa vaeltelua kaupungilla, suussa sulavia ruokia, viinin ja proseccon jättämistä väliin ja kahdelle uudelle ihmiselle raskauden ihmeen jakaminen. Sain kehuja reippaudestani ja hyvästä voinnistani. Katselin pikku-bambinoja uteliaana ja ihaillen ja haaveilin kuinka meidän pieni joskus olisi varmasti yhtä suloinen kuin nuo italialaiset pikku-kerubit.
Eilen illalla palasin matkalta ja täyttelin illalla neuvolasta tulleita lomakkeita. Emme tupakoi, emme juo juurikaan alkoholia, kerrassaan kelpo pari tulevia vanhempia. Perjantaille oli sovittu aika neuvolaan.
Tänään oli sovittu klinikalle vielä kontrolliultra. Kulta oli järjestänyt, että pääsi mukaan. En osannut epäillä mitään. Rinnat olivat edelleen hieman arat ja turvonneet. Lääkeitä olin muistanut ottaa ilman yhtään unohdusta. Ei vuotoa tai vatsaoireita. Kävin tutkimuspritsille pitkäkseni ja odotin innolla kuinka kohta näen pienokaisemme toistamiseen ja taas sen ihmeellisen sykkeen.
Lääkärimme etsi hetken aikaa ja otti anturin pois ja kosketti minua hellästi sääreen. Hänen kasvoillaan oli pahoitteleva ilme. Kasvu on pysähtynyt ja sykettä ei näy. Minulla kesti joitakin sekuntteja, ennekuin jotain läpäisi tajuntaani. Senkin jälkeen oli ensin vain turta ja aivan kuin ulkona koko tilanteesta. Nyt meille tässä kerrotaan kuinka raskaus on keskytynyt. Jaahas, se on tämmöinen tilanne.
Sitten tulivat kyyneleet. Kulta paijasi ja silitti. Päästyäni pritsiltä halasimme pitkään ja sitten kuulemaan jatkoa. Kyyneleet valuivat aina välillä ja välillä olin tyynempi. Lääkeet lopetetaan. Odotetaan tuleeko spontaani vuoto. Sain lähetteen raskauden keskeytykseen. Menee ilmeisesti loppuviikkoon. Sitten täytyy toipua ja vasta ehkä ennen juhannusta on mahdollista suunnitella uutta siirtoa.
Talvi on todellakin palannut. Kesä on peruttu.
Kulta on ihana voimavara. Halaa, kuuntelee, lohduttaa ja silittää. Kunpa osasin huolehtia hänestä yhtä hyvin. Kyllä tästä selvitään. Jotenkin. Päivä kerrallaan.
Ai niin. Täytin pääsiäisenä 39-vuotta.
perjantai 22. maaliskuuta 2013
Bingo!
Ihanaa, ihanaa, ihanaa!
Tämä kevät vaikuttaa tähän asti niin auringon säteilemältä, että ihan pakahduttaa!
Kävimme tänään siis klinikalla UÄ-tutkimuksessa. Aika oli hieman varhainen, johtuen lääkärimme ensi viikon lomasta, ja se minua hieman huoletti. Kulta pääsi onneksi mukaan, se helpotti jo etukäteenkin.
Tutkimusta aloitettaessa koin ensimmäisen kerran siinä pritsillä maatessa huolesta johtuvaa konkreettista pahoinvointia ja ahdistusta, sillä vasta siinä laitetta valmisteltaessa tajusin, että odottamamme tieto on nyt sekunttien päässä. Sekin tieto, että kaikki on pilalla ja ohi. Auringonpimennys.
Onneksi lääkärimme alkoi heti kuvailemaan näkymää kohdun alueelta. Kohdussa näkyi nestekertymä eli tuo ruskuaispussi. Ensimmäinen bingo! Ihanaa, se ole munanjohtimessa tai hukassa jossain päin vatsaonteloa. Sitten toki havaittiin, että vielä kovin pienenä näkyi sikiöosa ruskuaispussinkehän ulkopuolella, kuin sormuksen timantti. Toinen bingo! Ja kun lääkärimme onnistui pitämään UÄ-anturaa huolella paikallaan, kuvassa näimme vilkkuvana valkoisen ja tumman vaihtelun eli pienen Bubba Shrimpimme tai timangimme sykkeen. Kolmas bingo!
Sinnä vaiheessa kyyneleet nousivat silmiin ja katseemme kohtaaminen kultani kanssa oli taas yksi ihana muisto loppuelämäksi <3
Kun Bubbasta otettiin mittaa, oli uutinen hieman epävarma. Sikiön pituuttaa (CRL) ei kohtuni kallistuskulman takia saanut vaginaalisella anturalla kovin kattavasti esiin. Sikiö vaikutti hieman aikaansa pieneltä, 4,4 mm saatiin pituudeksi. Tämä vastasi viikkoja 5-6. Nyyh! Toivon kovasti, että kyse on vain kuvantamiskulmasta. Mutta neljän suora nyt olisikin ollut jo aivan liikaa. Minulle jäi itse asiassa hieman epäselväksi meneillään olevan raskausviikon arvio. Olin ymmärätänyt, että tänään piti olla 6+1 päivä. Nyt en ole ihan varma..
Lääkkeet jatkuvat ennallaan eli Lugesteron 2 aamuin illoin ja Zumenon 1aamulla ja 2 illalla. Ainakin seuraavaan ultraan asti.
No, olen päättänyt suhtautua tähän voimistaen hyvää fiilistä. Eli raskaus on oikeasti alkanut, sijainti on kohdussa ja sikiössä näkyy jo nyt syke. Mittaa joudumme kontrolloimaan uudestaan parin viikon kuluttua klinikalla. Olin ajatellut soittaa tänään neuvolaan ja varata aikoja. Nyt en vieläkään tiedä kannattaako minun soittaa sinne. Sitäkään en huomannut kysyä klinikasta.
Joka tapauksessa aurinko paistaa taas ja saimme tänään kolmen bingon suoran ja timantin : ) !!
Tämä kevät vaikuttaa tähän asti niin auringon säteilemältä, että ihan pakahduttaa!
Kävimme tänään siis klinikalla UÄ-tutkimuksessa. Aika oli hieman varhainen, johtuen lääkärimme ensi viikon lomasta, ja se minua hieman huoletti. Kulta pääsi onneksi mukaan, se helpotti jo etukäteenkin.
Tutkimusta aloitettaessa koin ensimmäisen kerran siinä pritsillä maatessa huolesta johtuvaa konkreettista pahoinvointia ja ahdistusta, sillä vasta siinä laitetta valmisteltaessa tajusin, että odottamamme tieto on nyt sekunttien päässä. Sekin tieto, että kaikki on pilalla ja ohi. Auringonpimennys.
Onneksi lääkärimme alkoi heti kuvailemaan näkymää kohdun alueelta. Kohdussa näkyi nestekertymä eli tuo ruskuaispussi. Ensimmäinen bingo! Ihanaa, se ole munanjohtimessa tai hukassa jossain päin vatsaonteloa. Sitten toki havaittiin, että vielä kovin pienenä näkyi sikiöosa ruskuaispussinkehän ulkopuolella, kuin sormuksen timantti. Toinen bingo! Ja kun lääkärimme onnistui pitämään UÄ-anturaa huolella paikallaan, kuvassa näimme vilkkuvana valkoisen ja tumman vaihtelun eli pienen Bubba Shrimpimme tai timangimme sykkeen. Kolmas bingo!
Sinnä vaiheessa kyyneleet nousivat silmiin ja katseemme kohtaaminen kultani kanssa oli taas yksi ihana muisto loppuelämäksi <3
Kun Bubbasta otettiin mittaa, oli uutinen hieman epävarma. Sikiön pituuttaa (CRL) ei kohtuni kallistuskulman takia saanut vaginaalisella anturalla kovin kattavasti esiin. Sikiö vaikutti hieman aikaansa pieneltä, 4,4 mm saatiin pituudeksi. Tämä vastasi viikkoja 5-6. Nyyh! Toivon kovasti, että kyse on vain kuvantamiskulmasta. Mutta neljän suora nyt olisikin ollut jo aivan liikaa. Minulle jäi itse asiassa hieman epäselväksi meneillään olevan raskausviikon arvio. Olin ymmärätänyt, että tänään piti olla 6+1 päivä. Nyt en ole ihan varma..
Lääkkeet jatkuvat ennallaan eli Lugesteron 2 aamuin illoin ja Zumenon 1aamulla ja 2 illalla. Ainakin seuraavaan ultraan asti.
No, olen päättänyt suhtautua tähän voimistaen hyvää fiilistä. Eli raskaus on oikeasti alkanut, sijainti on kohdussa ja sikiössä näkyy jo nyt syke. Mittaa joudumme kontrolloimaan uudestaan parin viikon kuluttua klinikalla. Olin ajatellut soittaa tänään neuvolaan ja varata aikoja. Nyt en vieläkään tiedä kannattaako minun soittaa sinne. Sitäkään en huomannut kysyä klinikasta.
Joka tapauksessa aurinko paistaa taas ja saimme tänään kolmen bingon suoran ja timantin : ) !!
torstai 21. maaliskuuta 2013
2 viikkoa ja 1 päivä
sen verran on takana aikaa uuden ajalaskun jälkeen. Aurinko on jatkanut paistamistaan, vaikka ei aina ulkona sitä huomaakaan. Töissä on ollut kamala härdelli, enkä ole kerta kaikkiaan jaksanut kotona enää avata konetta, vaikka kovasti on tehnyt mieli jakaa ajatuksia tänne.
Raskausuutisen jälkeen raskauden oireista olen tunnistanut muutamia. Rinnat tai lähinnä nännit ovat olleet jatkuvasti hieman arat, etenkin painamiselle. Pienirintaisena olen myös tiedostanut niiden olevan hieman turvoksissa. Alavatsa on myös hieman turvoksissa. Muutaman päivä ajan olen huomannut pientä etovaa tunnetta ajoittain päivän aikana. Silloin tekee mieli vähän syödä jotain. Väsymyksestä on vaikea sanoa, sillä olen todella väsynyt. Mutta enemmän uskon sen liittyvän pitkiin työpäiviin ja iltatöihin.
Ihanaahan tämä on ollut : ) Onneksi nuo pienet oireet ovat pysyneet ja mitään vuotoa ei toistaiseksi ole esiintynyt. Alkuvaiheen ultra klinikalle piti olla ensi viikon keskiviikkona. Ilmeisesti meitä hoitaneen lääkärin lomien takia, minulle soitettiin pari päivää sitten kysyttiin pääsisimmekö jo tämän viikon perjantaina. Eli huomenna!
Olen laskenut päiviä ultraan raskausuutisestä lähtien ja tämä vajaan viikon aikataulukiri toki helpottaa tätä malttamattomuutta. Samalla olen koittanut psyykata itseäni kaikkiin ikäviin vaihtoehtoihin. Pahimpana pidän kohdun ulkoista raskautta, sillä se voisi vaikeuttaa huomattavasti uutta raskautta. Näin olen ainakin ymmärtänyt. Toki olisi todella surullista jos oikeassa paikassa kohdussa olisi pelkkä ruskuaispussi tai sitten sykkimätön, kasvunsa lopettanut sikiö. Kaikki nämä vaihtoehdot huomioiden, koitan kestää huomisen tuloksen. Joudun palaamaan takaisin töihin melkein heti tutkimuksen jälkeen. Onneksi Kulta pääsee mukaan tutkimukseen! Kyllä me pärjäämme, kävi miten kävi.
Olen koittanut puhua itselleni, että mikäli raskaus keskeytyy tai joudutaan em. syistä keskeyttämään, tämä pieni ei vain olisi ollut riittävän terve kasvamaan aina synnytykseen asti. Kyse ei siis ole mistään suuremmasta pahansuopeudesta juuri meitä kohtaan.
Olen joka tapauksessa ollut hyvinkin peruspositiivinen nämä viikot : ) Olen jutellut vatsalleni paljon päivittäin. Vanhana leffojen ystävänä olen viime päivinä huomannut kutsuvani häntä Shrimpiksi eli katkaravuksi. Sitten tuli mieleen Bubba, Forrest Gumpin suurisydäminen armeja- ja katkaravustaja ystävä. Voi pientä parkaa! Olla nyt Bubba Shrimp ; )
Kultani on ollut yhtä hellyyden, huolenpidon ja onnen ilotulitusta. Olen niin iloinen, että olemme ainakin saaneet kokea yhdessä kaiken tämän! Riippumatta siitä, miten kaikki päättyy.
Pidän siis tämän illan, yön ja aamun kaikkia peukkujani niin pystyssä kuin vain voin. Voi taivas kuinka toivon, että kaikki olisi huomenna hyvin ja saisimme jatkaa yhdessä matkaa eteenpäin. Kaikki me kolme.
Raskausuutisen jälkeen raskauden oireista olen tunnistanut muutamia. Rinnat tai lähinnä nännit ovat olleet jatkuvasti hieman arat, etenkin painamiselle. Pienirintaisena olen myös tiedostanut niiden olevan hieman turvoksissa. Alavatsa on myös hieman turvoksissa. Muutaman päivä ajan olen huomannut pientä etovaa tunnetta ajoittain päivän aikana. Silloin tekee mieli vähän syödä jotain. Väsymyksestä on vaikea sanoa, sillä olen todella väsynyt. Mutta enemmän uskon sen liittyvän pitkiin työpäiviin ja iltatöihin.
Ihanaahan tämä on ollut : ) Onneksi nuo pienet oireet ovat pysyneet ja mitään vuotoa ei toistaiseksi ole esiintynyt. Alkuvaiheen ultra klinikalle piti olla ensi viikon keskiviikkona. Ilmeisesti meitä hoitaneen lääkärin lomien takia, minulle soitettiin pari päivää sitten kysyttiin pääsisimmekö jo tämän viikon perjantaina. Eli huomenna!
Olen laskenut päiviä ultraan raskausuutisestä lähtien ja tämä vajaan viikon aikataulukiri toki helpottaa tätä malttamattomuutta. Samalla olen koittanut psyykata itseäni kaikkiin ikäviin vaihtoehtoihin. Pahimpana pidän kohdun ulkoista raskautta, sillä se voisi vaikeuttaa huomattavasti uutta raskautta. Näin olen ainakin ymmärtänyt. Toki olisi todella surullista jos oikeassa paikassa kohdussa olisi pelkkä ruskuaispussi tai sitten sykkimätön, kasvunsa lopettanut sikiö. Kaikki nämä vaihtoehdot huomioiden, koitan kestää huomisen tuloksen. Joudun palaamaan takaisin töihin melkein heti tutkimuksen jälkeen. Onneksi Kulta pääsee mukaan tutkimukseen! Kyllä me pärjäämme, kävi miten kävi.
Olen koittanut puhua itselleni, että mikäli raskaus keskeytyy tai joudutaan em. syistä keskeyttämään, tämä pieni ei vain olisi ollut riittävän terve kasvamaan aina synnytykseen asti. Kyse ei siis ole mistään suuremmasta pahansuopeudesta juuri meitä kohtaan.
Olen joka tapauksessa ollut hyvinkin peruspositiivinen nämä viikot : ) Olen jutellut vatsalleni paljon päivittäin. Vanhana leffojen ystävänä olen viime päivinä huomannut kutsuvani häntä Shrimpiksi eli katkaravuksi. Sitten tuli mieleen Bubba, Forrest Gumpin suurisydäminen armeja- ja katkaravustaja ystävä. Voi pientä parkaa! Olla nyt Bubba Shrimp ; )
Kultani on ollut yhtä hellyyden, huolenpidon ja onnen ilotulitusta. Olen niin iloinen, että olemme ainakin saaneet kokea yhdessä kaiken tämän! Riippumatta siitä, miten kaikki päättyy.
Pidän siis tämän illan, yön ja aamun kaikkia peukkujani niin pystyssä kuin vain voin. Voi taivas kuinka toivon, että kaikki olisi huomenna hyvin ja saisimme jatkaa yhdessä matkaa eteenpäin. Kaikki me kolme.
torstai 7. maaliskuuta 2013
Aurinkoa
Eilinen päivä jää ikuisesti muistoihini. Aamulla menin ensin klinikalle antamaan verinäyteen. Mielessäni kävi ajatus kotitestistä, mutta jotenkin tämän protokollan seuraaminen on tuonut minulle ryhtiä tähän henkisesti haastavaan hoitokenttään. Olin klinikalla ennen labran avautumista. Hoitajaa odottaessa jännitti vähän. Mitään oireita en edelleenkään havainnut vaikka ammulla olin kuinka koitellut kroppaani kuullostella.
Sain kuulla, että klinikalla on tuolloin poikkeuspäivä, eivätkä he pysty ottamaan normaalisti iltapäivällä puheluita vastaan, vaan pyrkivät itse soittamaan vastaukset potilaille. Oma työpäiväni on melko tiukka, ja pelkäsin etten ole vapaana sopivana hetkenä.
Päivä meni vauhdilla vähän vailla kello kolmeen ja tiiviseen työputkeen tuli juuri pieni hengähdystauko hieman ennen kolmea. Olimme työkavereiden (mukana omaa esimieskuntaani) kanssa hyvällä tuulella hyvin menneen rupeaman jälkeen ja nauru oli herkässä. Nähdessäni kännykästä, että tuntematon numero soittaa, tuli pieni paniikki. Mihin menisin ottamaan puhelun, olimme juuri yhdessä siirtymässä takaisin toimistolle? Päätin vain pokkana vastata ja jättäydyin muista hieman jälkeen.
Kuulin tutun hoitajan äänen, eikä hänen äänensä kyllä paljastanut mitään. Kysyn sitten vain, että miltä näyttä. Siihen tuo ihana ihminen vastasi, että hyvältä näyttää!! Päässäni kaikki heitti kuperkeikkaa, koin varmaan sata tunnetta puoleen sekunttiin. Aurinko paistoi kirkkaana ikkunasta sisään ja samalla sydämessäni alkoi paistaa uusi aurinko. En juurikaan muista tarkkaan mitä siinä häneltä kuulin. Muistaakseni hän kertoi, etää HCG arvo oli hyvä (kai noin 300), joka ei ole aina tavallista pakastettuun alkion siirron ollessa kyseessä. Eli raskaushormoni oli hyvällä tasolla!! Menin sitten pieneen tyhjään huoneeseen ja hiljaa hihkuin hänelle puhelimeen kuinka ihanaa ja kuinka mahtava uutinen. Ihana hoitaja nauroi ja onnitteli toisessa päässä! Kerroin, etten voi nyt jutella juuri enempää. Hän kertoi, että eka ultra voisi olla siinä pääsiäisen paikkeilla ja että voin ottaa uudelleen yhteyttä sopivana hetkenä.
Lopputyöpäivä meni kuin usvassa. en ollut vessahetkeä lukuunottamatta itsekseni, joten en päässyt pitkään aikaan itselleni asiaa hehkuttamaan. Siellä vessassa pelistä itseäni katsoessa kasvoillani oli riemukkaan onnellinen, sammumaton hymy ja kyynelistä kosteat silmät.
Olin sopinut ystäväni kanssa teatteri-illasta, joten tiesin olevani kotona vasta myöhään illalla. Päätin, että en laita kullalleni viestiä tai soittoa, vaan haluan kertoa tuloksen kasvotusten. Matkalla teatteriin poikkesin kirjakauppaan, sillä halusin tästä päivästä jäävän meille jokin konkreettinen muisto. Ostin kullalleni Jari Sinkkosen kirjan, "Ensi kertaa isäksi". Vaikka tästä ei seuraisikaan vielä loppuun asti edennyttä raskautta, olemme nyt ensimmäistä kertaa raskaana!! Ja se on jo itsessään muistamisen arvoinen hetki ja päivä.
Kotiin tultuamme en sivunnut asiaa mitenkään ja Kulta oli hienovaraisesti kysymättä, sillä ystäväni tuli meille vielä yöksi. Illalla kun olimme sängyssä nukkumaan menossa jätin yövaloni päälle. Kulta ihmetteli, että mitä vielä meinaan puuhata. Jäin vain katsomaa häntä. Hetkessä hän lähti kysymään mitä testi oli kertonut. En saanut sanottua mitään, hymyilin vain! Ja se hetki kun aurinko puhkesi hänen kasvoilleen - sitä hetkeä en koskaan unohda <3
Halasimme, suukotimme, hymyilimme ja kihersimme onneamme. Yhtäkkiä olo oli epätodellinen, mekö muka matkalla vanhemmiksi? Kulta laskeskeli, että jos kaikki menee hyvin, pieni syntyisi marras-joulukuussa. Ja murehti jo kuinka se pienenä sitten pärjää saman ikäisille : )
Siihen tunnelmaan ja onnen tunteeseen oli ihana nukahtaa!
Sain kuulla, että klinikalla on tuolloin poikkeuspäivä, eivätkä he pysty ottamaan normaalisti iltapäivällä puheluita vastaan, vaan pyrkivät itse soittamaan vastaukset potilaille. Oma työpäiväni on melko tiukka, ja pelkäsin etten ole vapaana sopivana hetkenä.
Päivä meni vauhdilla vähän vailla kello kolmeen ja tiiviseen työputkeen tuli juuri pieni hengähdystauko hieman ennen kolmea. Olimme työkavereiden (mukana omaa esimieskuntaani) kanssa hyvällä tuulella hyvin menneen rupeaman jälkeen ja nauru oli herkässä. Nähdessäni kännykästä, että tuntematon numero soittaa, tuli pieni paniikki. Mihin menisin ottamaan puhelun, olimme juuri yhdessä siirtymässä takaisin toimistolle? Päätin vain pokkana vastata ja jättäydyin muista hieman jälkeen.
Kuulin tutun hoitajan äänen, eikä hänen äänensä kyllä paljastanut mitään. Kysyn sitten vain, että miltä näyttä. Siihen tuo ihana ihminen vastasi, että hyvältä näyttää!! Päässäni kaikki heitti kuperkeikkaa, koin varmaan sata tunnetta puoleen sekunttiin. Aurinko paistoi kirkkaana ikkunasta sisään ja samalla sydämessäni alkoi paistaa uusi aurinko. En juurikaan muista tarkkaan mitä siinä häneltä kuulin. Muistaakseni hän kertoi, etää HCG arvo oli hyvä (kai noin 300), joka ei ole aina tavallista pakastettuun alkion siirron ollessa kyseessä. Eli raskaushormoni oli hyvällä tasolla!! Menin sitten pieneen tyhjään huoneeseen ja hiljaa hihkuin hänelle puhelimeen kuinka ihanaa ja kuinka mahtava uutinen. Ihana hoitaja nauroi ja onnitteli toisessa päässä! Kerroin, etten voi nyt jutella juuri enempää. Hän kertoi, että eka ultra voisi olla siinä pääsiäisen paikkeilla ja että voin ottaa uudelleen yhteyttä sopivana hetkenä.
Lopputyöpäivä meni kuin usvassa. en ollut vessahetkeä lukuunottamatta itsekseni, joten en päässyt pitkään aikaan itselleni asiaa hehkuttamaan. Siellä vessassa pelistä itseäni katsoessa kasvoillani oli riemukkaan onnellinen, sammumaton hymy ja kyynelistä kosteat silmät.
Olin sopinut ystäväni kanssa teatteri-illasta, joten tiesin olevani kotona vasta myöhään illalla. Päätin, että en laita kullalleni viestiä tai soittoa, vaan haluan kertoa tuloksen kasvotusten. Matkalla teatteriin poikkesin kirjakauppaan, sillä halusin tästä päivästä jäävän meille jokin konkreettinen muisto. Ostin kullalleni Jari Sinkkosen kirjan, "Ensi kertaa isäksi". Vaikka tästä ei seuraisikaan vielä loppuun asti edennyttä raskautta, olemme nyt ensimmäistä kertaa raskaana!! Ja se on jo itsessään muistamisen arvoinen hetki ja päivä.
Kotiin tultuamme en sivunnut asiaa mitenkään ja Kulta oli hienovaraisesti kysymättä, sillä ystäväni tuli meille vielä yöksi. Illalla kun olimme sängyssä nukkumaan menossa jätin yövaloni päälle. Kulta ihmetteli, että mitä vielä meinaan puuhata. Jäin vain katsomaa häntä. Hetkessä hän lähti kysymään mitä testi oli kertonut. En saanut sanottua mitään, hymyilin vain! Ja se hetki kun aurinko puhkesi hänen kasvoilleen - sitä hetkeä en koskaan unohda <3
Halasimme, suukotimme, hymyilimme ja kihersimme onneamme. Yhtäkkiä olo oli epätodellinen, mekö muka matkalla vanhemmiksi? Kulta laskeskeli, että jos kaikki menee hyvin, pieni syntyisi marras-joulukuussa. Ja murehti jo kuinka se pienenä sitten pärjää saman ikäisille : )
Siihen tunnelmaan ja onnen tunteeseen oli ihana nukahtaa!
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Huomista kohden
Olen päättänyt tehdä raskaustestin jo huomenna. Se oli aluperinkin lääkärimme valitsema testauspäivä. Päätin itse viivyttää testaamisen torstaille, sillä huomenna minulle tulee ystävä kylään ja jää yöksi. Olen nyt kuitenkin päättänyt, että näitä raskaustestipäiviä saattaa tulla vielä useita ja pyrin poistamaan päivään kohdistuvaa mieletöntä painetta ja erityismerkitystä. Jos joku päivä se testi onkin postitiivinen, on siinä ihan riittävää erityismerkitystä!
Niinpä aijon mennä huomenaamulla niihin verikokeisiin (se on klinikan protokolla) ja soittaa iltapäivällä kylmän rauhallisesti tuloksen. Viime kerrallahan hain tuloksen kirjekuoressa ja luimme sen illalla yhdessä kotona. Negatiivisesta tuloksesta pettymyshän oli kasvas, vaikka sitä osasi odottaa. Kullan kainalo oli maailman paras paikka siiheen hetkeen. Nyt koitan karaista itseäni tähän hoitorumbaan. En voi aina ladata kaikkia toiveita yhteen hetkeen ja romahtaa negatiivisesta tuloksesta. Vai voinko?
Huomaan olevani ajatuksissani ja teksteissäni ihastuttavan vihastuttavan ristiriitainen. Toisessa hetkessä uhkun tarmoa ja vääjäämätöntä optimismia ja toisessa varaustaudun vuosien negatiiviseen hoitotulokseen. Sitä se inhimillisyys kai on. En halua luopua optimistisuudestani, mutta koitan tehdä tästä itselleni mahdollisimman siedettävää.
Huominen näyttää, miten kestän kuulla tuloksen puhelimessa. Ehkä muutan taas sen jälkeen käytäntöä seuraavaan hoitoon. Seuraava pakastetun alkion siirto on tarkoitus tehdä jo seuraavassa kierrossa. Joten kauaa ei toivottavasti tarvitse odottaa seuraavaa testiä.. Jos loput alkiomme siis ylipäätään kestävät sulatuksen ja päästään siihen seuraavaan siirtoon.
Hieman raskasta on tämä yhtämittainen lääkkeillä pelaaminen. Zumenon- tabletti menee kyllä tosi helposti huiviin. En onnekseni saa juuri mitään sivuoireita. Paino on ehkä hieman noussut, mutta siihen voi olla syy hyvin lähellä suuta : ) Silti joka aamuinen ja iltainen lugesteronihelmien käyttö ärsyttää. Illan spontaani seksi ei ole kovin hyvä ajatus helmien laiton jälkeen. Lääkemassa tulee vauhdilla pois, eikä lääkkeen imeyytymisestä voi olla varma. Niinpä koitan tsekkailla fiilikset ja laitan helmet vasta kun todella nukkuminen alkaa. Koitan säästää kultaani tältä lääke- /seksinharrastamispohdinnalta. Riittää, että meillä yksi pohtii sitä. Ehkä näin ainakin toinen meistä pysyy enemmän spontaanina ; ) Mutta kuten olen aikaisemminkin sanonut, seison vaikka päälläni vuoden jos siitä on apua!
Mitään - yhtään mitään oireita ei ole ollut toistaiseksi. Ei arkuutta rinnoissa, ei vatsan juilimisia, ei huimaamista, ei tipottelua tai minkään väristä vuotoa. Siksi tuntuu hyvälle ajatukselle saada tuloskin ns. mahdollisimman pian ja oma asennoituminen taas seuraavaan hoitoon positiiviselle uralle.
Toivottavasti huominen ilta ystävän kanssa musikaaliteatterissa piristää olosuhteista huolimatta! Voin vakuuttaa, että otan ainakin yhden lasin kuohuvaa ystävyyden ja musiikin kunniaksi hyvällä omallatunnolla!!
kp 27 dpt 13
Niinpä aijon mennä huomenaamulla niihin verikokeisiin (se on klinikan protokolla) ja soittaa iltapäivällä kylmän rauhallisesti tuloksen. Viime kerrallahan hain tuloksen kirjekuoressa ja luimme sen illalla yhdessä kotona. Negatiivisesta tuloksesta pettymyshän oli kasvas, vaikka sitä osasi odottaa. Kullan kainalo oli maailman paras paikka siiheen hetkeen. Nyt koitan karaista itseäni tähän hoitorumbaan. En voi aina ladata kaikkia toiveita yhteen hetkeen ja romahtaa negatiivisesta tuloksesta. Vai voinko?
Huomaan olevani ajatuksissani ja teksteissäni ihastuttavan vihastuttavan ristiriitainen. Toisessa hetkessä uhkun tarmoa ja vääjäämätöntä optimismia ja toisessa varaustaudun vuosien negatiiviseen hoitotulokseen. Sitä se inhimillisyys kai on. En halua luopua optimistisuudestani, mutta koitan tehdä tästä itselleni mahdollisimman siedettävää.
Huominen näyttää, miten kestän kuulla tuloksen puhelimessa. Ehkä muutan taas sen jälkeen käytäntöä seuraavaan hoitoon. Seuraava pakastetun alkion siirto on tarkoitus tehdä jo seuraavassa kierrossa. Joten kauaa ei toivottavasti tarvitse odottaa seuraavaa testiä.. Jos loput alkiomme siis ylipäätään kestävät sulatuksen ja päästään siihen seuraavaan siirtoon.
Hieman raskasta on tämä yhtämittainen lääkkeillä pelaaminen. Zumenon- tabletti menee kyllä tosi helposti huiviin. En onnekseni saa juuri mitään sivuoireita. Paino on ehkä hieman noussut, mutta siihen voi olla syy hyvin lähellä suuta : ) Silti joka aamuinen ja iltainen lugesteronihelmien käyttö ärsyttää. Illan spontaani seksi ei ole kovin hyvä ajatus helmien laiton jälkeen. Lääkemassa tulee vauhdilla pois, eikä lääkkeen imeyytymisestä voi olla varma. Niinpä koitan tsekkailla fiilikset ja laitan helmet vasta kun todella nukkuminen alkaa. Koitan säästää kultaani tältä lääke- /seksinharrastamispohdinnalta. Riittää, että meillä yksi pohtii sitä. Ehkä näin ainakin toinen meistä pysyy enemmän spontaanina ; ) Mutta kuten olen aikaisemminkin sanonut, seison vaikka päälläni vuoden jos siitä on apua!
Mitään - yhtään mitään oireita ei ole ollut toistaiseksi. Ei arkuutta rinnoissa, ei vatsan juilimisia, ei huimaamista, ei tipottelua tai minkään väristä vuotoa. Siksi tuntuu hyvälle ajatukselle saada tuloskin ns. mahdollisimman pian ja oma asennoituminen taas seuraavaan hoitoon positiiviselle uralle.
kp 27 dpt 13
torstai 28. helmikuuta 2013
Epämääräisiä päiviä
Nyt olen taas päässyt niihin epämääräisiin päiviin. Jotenkin oma fiilikseni muuttuu, kun ohitan ns. viimeisen teoreettisen kiinnittymispäivän. Koska en koe (tietenkään) yhtään mitään oireita eikä minulla ole ollut minkäänlaista viitettä kiinnittymisvuodosta, olo on taas kurjalla tavalla tyhjä.
Vaikka olen edelleen koittanyt jatkaa optimistista puhumista vatsalleni, ovat puhumiskerrat harventuneet. En oikein tiedä, mistä tämä johtuu. En halua "luovuttaa" jo tässä vaiheessa kun raskaustestiinkin on aikaa viikko. Eihän vielä mitään ole ainakaan varmuudella menetetty!
Koko oma yleisfiilis on hieman nuukahtanut. Tosin olen nukkunut luvattoman vähän koko kuluneen viikon aikana, syöminen on ollut epäsäännöllistä ja herkkuja on mennyt tavallista enemmän. Takapuolellani olen istunut kaiken hereilläoloajan, joten minkäänlaista liikuntaa ei todellakaan ole harrastettu. Eli kaikki tekijät huonoon fiilikseen ovat kasassa.
Nyt takapuoleni jo vihloo koko päivän istumisesta, joten taidanpä lähteä iltapesulle ja nukkumaan. Ja koitan saada ladattua itseeni positiivisempaa moodia. Yritän... ainakin koitan yrittää...
Vaikka olen edelleen koittanyt jatkaa optimistista puhumista vatsalleni, ovat puhumiskerrat harventuneet. En oikein tiedä, mistä tämä johtuu. En halua "luovuttaa" jo tässä vaiheessa kun raskaustestiinkin on aikaa viikko. Eihän vielä mitään ole ainakaan varmuudella menetetty!
Koko oma yleisfiilis on hieman nuukahtanut. Tosin olen nukkunut luvattoman vähän koko kuluneen viikon aikana, syöminen on ollut epäsäännöllistä ja herkkuja on mennyt tavallista enemmän. Takapuolellani olen istunut kaiken hereilläoloajan, joten minkäänlaista liikuntaa ei todellakaan ole harrastettu. Eli kaikki tekijät huonoon fiilikseen ovat kasassa.
Nyt takapuoleni jo vihloo koko päivän istumisesta, joten taidanpä lähteä iltapesulle ja nukkumaan. Ja koitan saada ladattua itseeni positiivisempaa moodia. Yritän... ainakin koitan yrittää...
sunnuntai 24. helmikuuta 2013
Lämpöä ja paistetta
Jee!! Meillä meni keskiviikkona pakastetun alkion siirto hyvin : ) Jo se ensimmäinen sulatettava alkio suli elinkelpoiseksi ja pääsimme sen siirtoon.
Itse siirto jouduttiin aloittamaan kahdesti häiritsevän suoleni takia. Olin ohjeiden mukaan juonut paljon täyttääkseni rakkoni hyvän näkyvyyden takaamiseksi. Rakkoni olikin ihan hyvin täyttynyt, mutta täynnä oleva suoleni häiritsi näkyvyyttä. Minun vatsani toimii joka aamu kuin junan vessa - PAITSI tuona aamuna! Ohjeeksi lääkäri antoi juoda vielä lisää ajatuksella että täyttyvä rakko "nostaa" suolen pois näköesteenä toimimisesta. Kurjaa vähän oli se, että kulta oli tehnyt isoja järkkäilyjä töissään pystyäkseen osallistumaan siirtoon. Kun aikaa kului lisätankkauksen takia yli puoli tuntia kauemmin, joutui hän lähtemään takaisin töihin ennen todellista siirtoa. Mutta pääasia oli, että hän ehti olla siellä kanssani kuulemassa ilouutisen sulatuksesta!
Lääkkeitä olen jatkanut entiseen tapaan, eli 6 mg estradiolia (Zumenon)/vrk ja 800 mg progesteronia (Lugesteron)/ vrk. Tämä lääkitys jatkuu raskaustestiin asti. Lisäksi tänään aamulla pistin vielä itseeni follitropiinia (Gonal-F) 66 ug/1,5 ml kertapaukun. Seksiä on ollut lupa harrastaa, siemennesteessä on ilmeisesti muutakin tärkeää kuin pelkät siittiöt : ) Joten viikonloppu on mennyt mukavissa merkeissä!
Muuten ohje oli, että pitää ottaa nyt iisisti. Jätin siis toistaiseksi kaiken urheilemisen, kävelemistä aion kyllä harrastaa!
Olen jo kovasti ensimmäisestä päivästä lähtien jutellut mahalleni, esittellyt hänet kullalleni, siskolleni, siskoni lapsille, isälleni, mummilleni yms. vierailuja tehdessäni. Eli kuiskutellut rappukäytävässä mahaani sivellen: " Siellä on sitten sinun serkkujasi ja papa" tyyliin. Siskoni tietää siirrosta, samoin muutamat ystävät. Toivottavasti minulla olisi kertoa heille positiivisia uutisia reilun viikon kuluttua!
Tsemppiä pieni muruseni, ota kiinni ja ota kiinni kunnolla! Äiti ja isi sinua niin kovasti jo odottaa!
Itse siirto jouduttiin aloittamaan kahdesti häiritsevän suoleni takia. Olin ohjeiden mukaan juonut paljon täyttääkseni rakkoni hyvän näkyvyyden takaamiseksi. Rakkoni olikin ihan hyvin täyttynyt, mutta täynnä oleva suoleni häiritsi näkyvyyttä. Minun vatsani toimii joka aamu kuin junan vessa - PAITSI tuona aamuna! Ohjeeksi lääkäri antoi juoda vielä lisää ajatuksella että täyttyvä rakko "nostaa" suolen pois näköesteenä toimimisesta. Kurjaa vähän oli se, että kulta oli tehnyt isoja järkkäilyjä töissään pystyäkseen osallistumaan siirtoon. Kun aikaa kului lisätankkauksen takia yli puoli tuntia kauemmin, joutui hän lähtemään takaisin töihin ennen todellista siirtoa. Mutta pääasia oli, että hän ehti olla siellä kanssani kuulemassa ilouutisen sulatuksesta!
Lääkkeitä olen jatkanut entiseen tapaan, eli 6 mg estradiolia (Zumenon)/vrk ja 800 mg progesteronia (Lugesteron)/ vrk. Tämä lääkitys jatkuu raskaustestiin asti. Lisäksi tänään aamulla pistin vielä itseeni follitropiinia (Gonal-F) 66 ug/1,5 ml kertapaukun. Seksiä on ollut lupa harrastaa, siemennesteessä on ilmeisesti muutakin tärkeää kuin pelkät siittiöt : ) Joten viikonloppu on mennyt mukavissa merkeissä!
Muuten ohje oli, että pitää ottaa nyt iisisti. Jätin siis toistaiseksi kaiken urheilemisen, kävelemistä aion kyllä harrastaa!
Olen jo kovasti ensimmäisestä päivästä lähtien jutellut mahalleni, esittellyt hänet kullalleni, siskolleni, siskoni lapsille, isälleni, mummilleni yms. vierailuja tehdessäni. Eli kuiskutellut rappukäytävässä mahaani sivellen: " Siellä on sitten sinun serkkujasi ja papa" tyyliin. Siskoni tietää siirrosta, samoin muutamat ystävät. Toivottavasti minulla olisi kertoa heille positiivisia uutisia reilun viikon kuluttua!
Tsemppiä pieni muruseni, ota kiinni ja ota kiinni kunnolla! Äiti ja isi sinua niin kovasti jo odottaa!
tiistai 19. helmikuuta 2013
Huomiseksi sulaa..
Nyt olen alkanut ttodella jännittää sitä, kunka ne meidän pienet selviytyvät huomisesta sulatuksesta. Niihin muutaman solun alkioihin huomaa nyt suhtauvansa kuin ne olisivat meidän pieniä vauvaituja. Ja niinhän ne ovatkin : ) Äidin pienet siellä kylmässä säilössä!
Olen siis päättänyt suhtautua reippaan ronskisti tähän vuoteen ajatuksella, että kevään tai kesän aikana meidän vuoromme koitaa. Meidän vuoromme tulla äidiksi ja isäksi pienellemme. Näin päivää ennen h-hetkeä tuo reippaus on hieman valjua ja uljas ryhti menaa valua hieman maanläheisemmäksi...
Päätän nyt joka tapauksessa suhtautua huomiseen rauhallisesti ja positiivisesti. Lähetän koko kroppaani hyviä viboja ja pyrin nukkumaan nyt yön hyvin ja valmistamaan tämän minimunien hautomon optimaaliseen tilaan. Aikanaan energiat eivät lopu kesken, sillä koko päivän on tehnyt mieli mussuttaa jotain makeaa!
Joten riippumatta mitä säätiedotuksessa luvataan, minä totean, että huomenna sulaa ja kevään ensimmäinen säde alkaa pilkkottamaan harmaalta talvitaivaalta : )
kp 14 dpt -1
Olen siis päättänyt suhtautua reippaan ronskisti tähän vuoteen ajatuksella, että kevään tai kesän aikana meidän vuoromme koitaa. Meidän vuoromme tulla äidiksi ja isäksi pienellemme. Näin päivää ennen h-hetkeä tuo reippaus on hieman valjua ja uljas ryhti menaa valua hieman maanläheisemmäksi...
Päätän nyt joka tapauksessa suhtautua huomiseen rauhallisesti ja positiivisesti. Lähetän koko kroppaani hyviä viboja ja pyrin nukkumaan nyt yön hyvin ja valmistamaan tämän minimunien hautomon optimaaliseen tilaan. Aikanaan energiat eivät lopu kesken, sillä koko päivän on tehnyt mieli mussuttaa jotain makeaa!
Joten riippumatta mitä säätiedotuksessa luvataan, minä totean, että huomenna sulaa ja kevään ensimmäinen säde alkaa pilkkottamaan harmaalta talvitaivaalta : )kp 14 dpt -1
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Haaste
Kiitos haasteesta Toiveikas!
Tämä olikin blogiurani ensimmäinen haaste ja vastaaminen jäi odottamaan sopivaa hetkeä. Nyt se hetki tuli : )
--> Säännöt:
1. Kiitä haastajaasi ja linkkaa hänet postaukseesi
2. Vastaa haastajan 11 kysymykseen
3. Keksi 11 uutta kysymystä
4. Haasta 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa
5. Kerro bloggaajille, että olet haastanut heidät
-->
Noudatan Toiveikkaan linjaa enkä aio vinkata haastetuille antamastani haasteesta - näin jokainen sen saaja voi myös halutessaan sen skipata, jos ei halua siihen vastata.
Tämä olikin blogiurani ensimmäinen haaste ja vastaaminen jäi odottamaan sopivaa hetkeä. Nyt se hetki tuli : )
--> Säännöt:
1. Kiitä haastajaasi ja linkkaa hänet postaukseesi
2. Vastaa haastajan 11 kysymykseen
3. Keksi 11 uutta kysymystä
4. Haasta 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa
5. Kerro bloggaajille, että olet haastanut heidät
-->
Toiveikkaan kysymykset haastetuille:
- Mikä on ollut mieluisinta
bloggaamisessa? Voisitko kuvitella jatkavasi bloggaamista vielä 5:n vuoden
päästä? Mieluisinta on ollut päästä seuraamaan niin
monen "vieraan" ihmisen hyvin henkilökohtaista matkaa ja sen herättämiä
tunnelmia ja ajatuksia. Uskoisin, että olen löytänyt tästä uuden tavan
puntaroida elämääni liittyiä asioita. Niinpä uskon bloggaavani viidenkin
vuoden kuluttua.
- Jos tekisit työksesi jotakin ihan
muuta kuin nyt, mitä se olisi ja miksi? Toivottavasti se
liittyisi ihmisen yleiseen hyvinvointiin ja terveyteen ja hyvä fyysisen
ja henkisen olotilan saavuttamiseen. Vaikka nykyinenkin työni liittyy
osin terveyteen, haluaisin tehdä merkityksellisempää työtä, jossa voisin
joka päivä kokea, että tämä työni auttaa muita löytämään hyvän olon.
- Missä olet oikein hyvä? Missä
haluaisit olla oikein hyvä? Olen oikein hyvä tekemään listoja
asioista joita täytyy (täytyisi) tehdä. Lisäksi olen hyvä tiskaamaan,
pilkkomaan ja kantamaan : ) Haluaisin olla oikein hyvä soittamaan jotain
instrumenttia tai laulamaan.
- Kenet haluaisit tavata oikeassa
elämässä ja miksi? Mitä tekisit hänen kanssaan? Haluaisin
tavata itseni lapsena sillä haluaisin nähdä viihtyykö hän kanssani.
Voisimme vaikka askarrella, pelata tai lukea yhdessä.
- Mikä on paras kirja, jonka olet
koskaan lukenut? Innostun usein sarjoista, vaikea valita
voittajaa, joten listaan pari: Jo Nesbon Harry Hole dekkarit, Twilight
saaga, Nälkäpeli trilogia, Harry Potterit.
- Mikä on paras elokuva tai
TV-sarja, jonka olet koskaan nähnyt? China beach TV-sarja 90-luvulla vaikutti siihen miksi halusin tulla isona.
- Nautitko pelaamisesta? Jos nautit,
mikä on lempipelisi? Nautin! Tällä hetkellä harjoittelemme shakin peluuta kultani kanssa : )
- Mikä on ollut hienoin paikka tai
maa, jossa olet käynyt? Täytyy sanoa, että se on Tansaniassa Kilimanjaron Uhuru peak, huippu, jolle patikoimme 5 päivää ja alas sieltä 2 päivää.
- Kuvaa täydellinen päivä. Kuinka ja
missä sen viettäisit ja kenen kanssa? Olisimme vaeltamassa
rakkaani kanssa Lapissa loppukesästä, jolloin siellä ei ole enää
hyttysiä. Ei puhelimia, tietokoneita tai velvollisuuksia vaan aikaa olla
hiljaa ja aikaa jutella kaikesta mitä mieleen juolahtaa.
- Millaisen vaikutuksen luulet
antavasi itsestäsi muille ihmisille? Millaisen vaikutuksen haluaisit
antaa? Luulen anatavani itsestäni avoimen, ystävällisen,
positiivisen ja järjestelmällisen kuvan. Haluaisin antaa itsestäni
hieman enemmän sponttaanin ja räiskähtelevän kuvan. Tai ehkä siis
haluasin olla enemmän sellainen..
- Linkitä tähän vielä päätteeksi musiikkikappale tai video, joka on tehnyt sinuun viimeksi suuren vaikutuksen. Tällä hetkellä tämä biisi Trespassing (Adam Lambert) saa minut joraamaan autossa keskellä aamuruuhkaa niin, että kanssaautoilijat varmaan ihmettelevät olenko saanut jonkin sairauskohtauksen..
Omat kysymykseni ovat:
1. Jos olisit eläin, mikä eläin olisit ja miksi?
2. Luetko horoskooppeja? Jos luet niin minkä takia?
3. Mikä on itsessäni mieluisin ulkoinen ominaisuus tai piirre?
4. Mistä teostasi olet ylpeä? Miksi teit sen?
5. Laitatko leivälle ensin juuston vai leikeleen? Miksi teet sen juuri näin päin?
6. Jos sinun pitäisi asua jossain toisessa maassa kuin Suomessa, missä haluaisit asua ja miksi?
7. Millä ruualla tyydytät äkisti tulleen nälän kesken päivää kaupungilla?
8. Millä historian aikakaudella olisit halunnut elää ja missä maassa/ ympäristössä?
9. Mikä asia tai tilanne on viimeksi liikuttanut sinua positiivisella tavalla?
10. Mitä liikuntalajia et ajo koskaan kokeilla ja miksi?
11. Mikä on viimeisin turha ostos, jonka olet tehnyt?
Haastan seuraavat bloggaajat, jotka olette omalla seurantalistallani, mutta joita Toiveikas ei jo haastanut samalla kuin haastoi minut.
Feenix - Ei lapsia tehdä niitä saadaan
A - Vuoden odotus
Ainu - Miks ette hanki koiraa
Helmi -Haaveena oma muru
Emminkäinen - Odotuksen odotusta
Kaipaava - Pettävällä jäällä
Naley - Yhden viivan nainen
Illusia - Toiveissa
Tiki - Babyton Blues
Planner - Baby Planning
Noudatan Toiveikkaan linjaa enkä aio vinkata haastetuille antamastani haasteesta - näin jokainen sen saaja voi myös halutessaan sen skipata, jos ei halua siihen vastata.
perjantai 15. helmikuuta 2013
Surviver
Lyhyesti yhteenveto vielä iltapäivän ultrasta. Kohdun limakalvo on kasvanut hyvin - jee! Minulla ei ole ollut mitään oireita lisäestradiolista, jota olen siis käyttänyt kierron toisesta päivästä lähtien 1 + 2 tablettia. Kummassakaan munasarjassa ei ole kasvanut "johtofollikkelia", niin kuin estrogeeni dumppaushoidon tarkoitus onkin. Eli omaa ovulaatiota ei tässä kierrossa tapahtu näillä näkymin ollenkaan. Nyt siis kp 9.
Estrogeenia (Zumenon) jatkan koko kierron raskaustestiin asti. Lugesteronit aloitan ensi maanantaina 2 + 2 annostuksella. Siirto suunniteltiin ensi viikon keskiviikolle. Meillä olikin yhden alkion olkia kaksi, joten ensin sulatetaan keskiviikkona ne yksi kerrallaan tarpeen mukaan. Jos niistä ei selviä kumpikaan, sulatetaan kahden alkion olki. Jos siitä taas molemmat alkiot selviäisivät, todennäköisesti siirretäisiin molemmat. Ja sekin sopisi mainiosti : ) !
Vaihtoehtona kahden selvinneen alkion siirrolle väläyteltiin vain toisen siirtoa ja toisen viljelyä pari päivää eteenpäin blastokysta vaiheeseen ja sen jälkeen sen uudelleen pakastamista. Se kuulostaa hieman ikävältä. Pieni alkio on selvinnyt ensin munasoluna punktiosta, siittiökaveri on päässyt sen hedelmöittämään, sitten se alkiona on tsempannut maljalla viljelykaapissa pari päivää ja saanut kohtalokseen pakastuksen -200 asteeseen. Uinuttuaan muutamia kuukausia talviunta : ) se sulatetaan taas maljalle. TÄSTÄ edelleen selvinneenä sitä taas viljeltäisiin maljalla ja kaapissa pari päivää kunnes taas pitäisi ottaa upposukellus -200 asteeseen. JA vielä selvitä sulatus, siirto ja ehkä kiinnittyä vielä kohtuunkin. JOS joku päivä jollakin teistä tai itselläni näin kävisi, pitäisin sitä kyllä jo ihmeenä ja tätä pientä yksilöä kyllä todellisena selviytyjänä!!
Estrogeenia (Zumenon) jatkan koko kierron raskaustestiin asti. Lugesteronit aloitan ensi maanantaina 2 + 2 annostuksella. Siirto suunniteltiin ensi viikon keskiviikolle. Meillä olikin yhden alkion olkia kaksi, joten ensin sulatetaan keskiviikkona ne yksi kerrallaan tarpeen mukaan. Jos niistä ei selviä kumpikaan, sulatetaan kahden alkion olki. Jos siitä taas molemmat alkiot selviäisivät, todennäköisesti siirretäisiin molemmat. Ja sekin sopisi mainiosti : ) !
Vaihtoehtona kahden selvinneen alkion siirrolle väläyteltiin vain toisen siirtoa ja toisen viljelyä pari päivää eteenpäin blastokysta vaiheeseen ja sen jälkeen sen uudelleen pakastamista. Se kuulostaa hieman ikävältä. Pieni alkio on selvinnyt ensin munasoluna punktiosta, siittiökaveri on päässyt sen hedelmöittämään, sitten se alkiona on tsempannut maljalla viljelykaapissa pari päivää ja saanut kohtalokseen pakastuksen -200 asteeseen. Uinuttuaan muutamia kuukausia talviunta : ) se sulatetaan taas maljalle. TÄSTÄ edelleen selvinneenä sitä taas viljeltäisiin maljalla ja kaapissa pari päivää kunnes taas pitäisi ottaa upposukellus -200 asteeseen. JA vielä selvitä sulatus, siirto ja ehkä kiinnittyä vielä kohtuunkin. JOS joku päivä jollakin teistä tai itselläni näin kävisi, pitäisin sitä kyllä jo ihmeenä ja tätä pientä yksilöä kyllä todellisena selviytyjänä!!
Napakoru
Nui niin, tänään on eka ultra liittyen ekaan PASsiin. Toivon, että kaikki on mennyt hyvin ja Zumenon on toiminut niin kuin sen on tarkoituskin (mikä on minulle nyt kyllä vähän epäselvä). Laskiskelin, että siirto olisi varmaan ensi viikon puolenvälin jälkeen.
Nyt jo jännittää, selviävätkö ne pienet alkiot sulatuksesta. Aloitamme kai kahden alkion oljen sulatuksella. Itse toivon todellakin, että molemmat alkiot kestäisivät ja että siirrettäisiin molemmat alkiot.
Ikäni puolesta kokisin kaksoisuuden taivaan lahjana. Jos olisi näin mahdollista saada heti lapselle sisarus, niin ottaisin mahdollisuuden ilomielin vastaan. Toki tiedostan ne riskit mitä mahdolliseen kaksoisraskauteen liittyy ja hyväksyn ne.
Ai niin, se fysioterapeuttini oli sitä mieltä, että navassani yli 13 vuotta ollut koru voi kiristää vatsan yhtä kalvoa (linea alba). Niinpä meikäläinen marssi suutarille, kun omin näpein en saanut korua enää ruuvattua auki. Siinä hieman huomaamattomasti koitin selittää, että onko heillä työkaloja metallin leikkaamiseen. Iso, partainen ja tatuoitu suutari pyysi näyttämään mistä metallista on kyse. Paljastin napani ja kerroin tilanteen. Hän päätti koittaa kokeilla vielä omia näppivoimiaan ja saikin ruuvattua korun auki!
Meitä molempia hieman hymyilytti kun kysyin avun hintaa, hän vain tokaisi ettei maksa mitään : ) Nyt mennään sitten pari grammaa kevyempänä!
Nyt jo jännittää, selviävätkö ne pienet alkiot sulatuksesta. Aloitamme kai kahden alkion oljen sulatuksella. Itse toivon todellakin, että molemmat alkiot kestäisivät ja että siirrettäisiin molemmat alkiot.
Ikäni puolesta kokisin kaksoisuuden taivaan lahjana. Jos olisi näin mahdollista saada heti lapselle sisarus, niin ottaisin mahdollisuuden ilomielin vastaan. Toki tiedostan ne riskit mitä mahdolliseen kaksoisraskauteen liittyy ja hyväksyn ne.
Ai niin, se fysioterapeuttini oli sitä mieltä, että navassani yli 13 vuotta ollut koru voi kiristää vatsan yhtä kalvoa (linea alba). Niinpä meikäläinen marssi suutarille, kun omin näpein en saanut korua enää ruuvattua auki. Siinä hieman huomaamattomasti koitin selittää, että onko heillä työkaloja metallin leikkaamiseen. Iso, partainen ja tatuoitu suutari pyysi näyttämään mistä metallista on kyse. Paljastin napani ja kerroin tilanteen. Hän päätti koittaa kokeilla vielä omia näppivoimiaan ja saikin ruuvattua korun auki!
Meitä molempia hieman hymyilytti kun kysyin avun hintaa, hän vain tokaisi ettei maksa mitään : ) Nyt mennään sitten pari grammaa kevyempänä!
maanantai 11. helmikuuta 2013
Fysioterapian jälkeen päätös
Viikonloppu oli aika ajatuksia liikuttava. Oli ihanaa nähdä ystävättäreni ihana pieni vauva, eikä mikään siinä kohtaamisessa tuntunut pahalle ja se oli helpottavaa huomata.
Sunnuntaina kävin fysioterapeuttinaisella, joka on kouluttautunut moneen eri teoriaan liittyen kehon biomekaniikkaan ja siihen liittyviin kudoksiin; luut, nivelet, lihakset ja lihaskalvot eli fasciat.
Olin käynyt hänen luonaan pari kertaa aikaisemmin tammikuun aikana. Ongelmana minulla on lähinnä erilaisten oireiden "kieltäminen", ja uskottelu itsellenni, että kroppani voi aika hyvin. Olen ollut himoliikkuja, maratoneja on juostu ilman treenaamista jne. Nyt olen alkanut tiedostaa, että tapani liikkua on ollut hyvin nurunkurinen jo monta vuotta. Olen tavoitellut vain mahdollisimman kovaa treeniä, jotta tuloksiakin sitten tulisi. Kroppaani en ole kuunnellut ollenkaan. Olen manaillut, että pitäisi venytellä, mutta en tee mitään.
Kultani myötä olen alkanut näkemään terveellistä elämää ihan toisenlaisesta näkövinkkelistä. Liikunnan osalta alan pikkuhiljaa havahtua siihen, että minun kannattaisi liikkua tavalla, joka lisää kehoni hyvinvointia pitkällä aikavälillä eikä riko sitä.
Tulin kertoneeksi fysioterapeutille siinä hoitoni lomassa (on muuten aivan törkeän kipeää kun ihaskalvoja irroitellaan ja mobilisoidaan!!) raskaustoiveestamme. Hän alkoi manipuloida myös alavatsaani ja molempien munasarjojen seutua. Avasi sieltä lihaskalvojännityksiä. Koko kehoissani tapahtui tuon jälkeen uskomaton rentoutuminen, kasvolihaksiani myöten. Hän on hyvin suorasukainen nainen, ja hän listasi minulle asioita, joihin nyt pitäisi kiinnittää huomiota. D-vitamiinia, foolihappoa, sinkkiä, seleeniä, hyviä rasvoja, proteiinia jne. pitäsi olla runsaasti kehon käytössä ja ehdottomasti huolehtia, että ravinnosta tulee riittävästi rakennusaineita. Lisäksi hän kysyi onkohan minulla jokin henkisen puolen lukko mielessäni, jonka takia en ehkä alitajuisesti haluakaan tulla raskaaksi.
Tuo on vaikea kysymys vastata onko niin. Äitini kuoli 11 vuotta sitten. Välillä suren sitä, etten voi hänen kanssaan jakaa esimerkiksi tätä lapsiasiaa. Sain fysioterapeutilta ( vai terapeutilta! ) ohjeen kerrata hyviä muistoja äitini kanssa. Varmistua siitä, että olen todella antanut surutyölle silloin aikanaan riittävästi aikaa ja tilaa. Surra se, että emme tule jakamaan tätä minun lapsettomuutta tai mahdollista raskautta.
Olin hyvin liikuttunut tästä kaikesta mitä vastaanotolla tapahtui. Lopuksi hän sanoi, että katsotaan mikä mahtaa olla tilanne kolmen -neljän kuukauden kuluttua. Silloin päätin ehkä ensimmäistä kertaa, että minä nyt VAIN AION TULLA RASKAAKSI tämän kevään aikana. En ajo suhtautua tapani mukaan realistisesti niihin faktoihin, jotka puhuvat raskauden alkamista sitä vastaan. Ajoin heittäytyä henkisesti täysin raskaaksi tulevaksi, en epätoivoisesti vaan rennon vahvasti vain uskoen, että niin tulee nyt tapahtumaan.
Tällä mielellä ja asenteella aloitetaan siis tämä viikko ja loppuvuosi!
Sunnuntaina kävin fysioterapeuttinaisella, joka on kouluttautunut moneen eri teoriaan liittyen kehon biomekaniikkaan ja siihen liittyviin kudoksiin; luut, nivelet, lihakset ja lihaskalvot eli fasciat.
Olin käynyt hänen luonaan pari kertaa aikaisemmin tammikuun aikana. Ongelmana minulla on lähinnä erilaisten oireiden "kieltäminen", ja uskottelu itsellenni, että kroppani voi aika hyvin. Olen ollut himoliikkuja, maratoneja on juostu ilman treenaamista jne. Nyt olen alkanut tiedostaa, että tapani liikkua on ollut hyvin nurunkurinen jo monta vuotta. Olen tavoitellut vain mahdollisimman kovaa treeniä, jotta tuloksiakin sitten tulisi. Kroppaani en ole kuunnellut ollenkaan. Olen manaillut, että pitäisi venytellä, mutta en tee mitään.
Kultani myötä olen alkanut näkemään terveellistä elämää ihan toisenlaisesta näkövinkkelistä. Liikunnan osalta alan pikkuhiljaa havahtua siihen, että minun kannattaisi liikkua tavalla, joka lisää kehoni hyvinvointia pitkällä aikavälillä eikä riko sitä.
Tulin kertoneeksi fysioterapeutille siinä hoitoni lomassa (on muuten aivan törkeän kipeää kun ihaskalvoja irroitellaan ja mobilisoidaan!!) raskaustoiveestamme. Hän alkoi manipuloida myös alavatsaani ja molempien munasarjojen seutua. Avasi sieltä lihaskalvojännityksiä. Koko kehoissani tapahtui tuon jälkeen uskomaton rentoutuminen, kasvolihaksiani myöten. Hän on hyvin suorasukainen nainen, ja hän listasi minulle asioita, joihin nyt pitäisi kiinnittää huomiota. D-vitamiinia, foolihappoa, sinkkiä, seleeniä, hyviä rasvoja, proteiinia jne. pitäsi olla runsaasti kehon käytössä ja ehdottomasti huolehtia, että ravinnosta tulee riittävästi rakennusaineita. Lisäksi hän kysyi onkohan minulla jokin henkisen puolen lukko mielessäni, jonka takia en ehkä alitajuisesti haluakaan tulla raskaaksi.
Tuo on vaikea kysymys vastata onko niin. Äitini kuoli 11 vuotta sitten. Välillä suren sitä, etten voi hänen kanssaan jakaa esimerkiksi tätä lapsiasiaa. Sain fysioterapeutilta ( vai terapeutilta! ) ohjeen kerrata hyviä muistoja äitini kanssa. Varmistua siitä, että olen todella antanut surutyölle silloin aikanaan riittävästi aikaa ja tilaa. Surra se, että emme tule jakamaan tätä minun lapsettomuutta tai mahdollista raskautta.
Olin hyvin liikuttunut tästä kaikesta mitä vastaanotolla tapahtui. Lopuksi hän sanoi, että katsotaan mikä mahtaa olla tilanne kolmen -neljän kuukauden kuluttua. Silloin päätin ehkä ensimmäistä kertaa, että minä nyt VAIN AION TULLA RASKAAKSI tämän kevään aikana. En ajo suhtautua tapani mukaan realistisesti niihin faktoihin, jotka puhuvat raskauden alkamista sitä vastaan. Ajoin heittäytyä henkisesti täysin raskaaksi tulevaksi, en epätoivoisesti vaan rennon vahvasti vain uskoen, että niin tulee nyt tapahtumaan.
Tällä mielellä ja asenteella aloitetaan siis tämä viikko ja loppuvuosi!
lauantai 9. helmikuuta 2013
Ensimmäistä PASsia kohti - toivottavasti
Niihän ne menkat sitten alkoivat. Keskiviikkona. Olin aika ok asian kanssa nuo ensimmäiset päivät, mutta eilen ja tänään on ollut taas vähän vaikeampaa. Aloitin nyt klinikan ohjeiden mukaan Zumenonin eli estradiolin. Annostus on nyt 1 tabl aamulla ja 2 illalla. Ymmärsin kirjeitse lähetetystä ohjeesta, että tällä koitetaan saada ovulaatio nyt hallitua paremmin, jotta PAS siirtoon päästään "virka-aikana". Eka ultra oli tarkoitus olla 10-11 kp:n kohdalla, mutta - yllätys, yllätys- silloin on lauantai ja sunnuntai päivät! Joten eka UÄ tehdään jo 9 päivä, joka tarkoittaa, että se pitää varmaan uusia sitten seuraavalla viikolla. Joka taas tietää setvimisiä töissä.
On oikeastaan ihme, että melkein koko syksyin onnistuin ujuttamaan klinkan ajat joko heti aamuun tai lounastunnille, ja näin onnistuin viemään tutkimuksia ja hoitoja eteenpäin ilman isompaa säätämistä työnantajaan päin.
Nyt tuntuu, että se onnellisten sattumien aika on ohi ja kaikki ajat menee selittelyn puolelle. Ehkä tuo mahdollinen yleneminen duunissa siirtää minut työajattomien onnelliseen (?) kastiin. Näin voisin helpommin käydä työajan puitteissakin klinikalla.
En osaa sanoa miksi nyt pari päivää on ollut liikuttuminen niin lähellä koko ajan. Samoin mielipahakin on herkässä ja aika turhista asioista. Eilen olin ajatellut, että katsoisimme leffan yhdessä kullan kanssa illalla. Aloitimme yhtä vanhaa leffaa sitten katsomaan, mutta aistin, ettei kulta ollut siinä "mukana". Hän pahoitteli, ettei nyt oikein ole ollut leffa-fiilistä pidempään aikaan. Itse olen kunnon leffafriikki, monet genret kiinnostaa kauhua ja splätteriä lukuunottamatta. Minä siitä tietenkin pahoitin mielini, kun toinen ei voinut "kärsiä" edes yhtä leffaa, että voidaan yhdessä köllötellä säkkituolissa. Mielipahaa siis aivan turhasta.
Ja tänään aamulla mun piti mennä hoitamaan siskon lapsia (2- ja 4- vuotiaat), kunnes siskon viesti tavoitti, että nuorimmaisen oksennustauti muuttaa suunnitelmat. Tuli ihan itku, kun huomasin kuinka ikävä mulla on noita tädin pieniä kultia.
No nyt lähden moikkaamaan lapsuuteni ystäväviisikkoa. Olemme kaikki saman ikäsiä. Kolmella meistä on jo kaksi lasta kullakin. Neljäs sai nyt loppuvuodesta esikoisensa, tosin reilusti keskosena raskausmyrkytyksen seurauksena. Olin kesällä jo yrittämässä raskautta itsekin kun kuulin hänen raskaudestaan. Silloin ajattelin, että ihanaa, saamme ehkä vauvat aika lähellä toisiaan ja samana vuonna. No, meillä siis ollaan vielä tässä vaiheessa. Onneksi heillä on kaikki mennyt hyvin raskaiden vaiheiden jälkeen. Olen vilpittömästi NIIN onnellinen heidän puolestaan! Mutta pelkään, murrunko tänään pahasti kun menemme ensin katsomaan pientä tulokasta. Ilosta itken varmasti tänäänkin, kun näen hänet nyt toisen kerran, mutta toivottavasti en omasta pettymyksestäni.
On oikeastaan ihme, että melkein koko syksyin onnistuin ujuttamaan klinkan ajat joko heti aamuun tai lounastunnille, ja näin onnistuin viemään tutkimuksia ja hoitoja eteenpäin ilman isompaa säätämistä työnantajaan päin.
Nyt tuntuu, että se onnellisten sattumien aika on ohi ja kaikki ajat menee selittelyn puolelle. Ehkä tuo mahdollinen yleneminen duunissa siirtää minut työajattomien onnelliseen (?) kastiin. Näin voisin helpommin käydä työajan puitteissakin klinikalla.
En osaa sanoa miksi nyt pari päivää on ollut liikuttuminen niin lähellä koko ajan. Samoin mielipahakin on herkässä ja aika turhista asioista. Eilen olin ajatellut, että katsoisimme leffan yhdessä kullan kanssa illalla. Aloitimme yhtä vanhaa leffaa sitten katsomaan, mutta aistin, ettei kulta ollut siinä "mukana". Hän pahoitteli, ettei nyt oikein ole ollut leffa-fiilistä pidempään aikaan. Itse olen kunnon leffafriikki, monet genret kiinnostaa kauhua ja splätteriä lukuunottamatta. Minä siitä tietenkin pahoitin mielini, kun toinen ei voinut "kärsiä" edes yhtä leffaa, että voidaan yhdessä köllötellä säkkituolissa. Mielipahaa siis aivan turhasta.
Ja tänään aamulla mun piti mennä hoitamaan siskon lapsia (2- ja 4- vuotiaat), kunnes siskon viesti tavoitti, että nuorimmaisen oksennustauti muuttaa suunnitelmat. Tuli ihan itku, kun huomasin kuinka ikävä mulla on noita tädin pieniä kultia.
No nyt lähden moikkaamaan lapsuuteni ystäväviisikkoa. Olemme kaikki saman ikäsiä. Kolmella meistä on jo kaksi lasta kullakin. Neljäs sai nyt loppuvuodesta esikoisensa, tosin reilusti keskosena raskausmyrkytyksen seurauksena. Olin kesällä jo yrittämässä raskautta itsekin kun kuulin hänen raskaudestaan. Silloin ajattelin, että ihanaa, saamme ehkä vauvat aika lähellä toisiaan ja samana vuonna. No, meillä siis ollaan vielä tässä vaiheessa. Onneksi heillä on kaikki mennyt hyvin raskaiden vaiheiden jälkeen. Olen vilpittömästi NIIN onnellinen heidän puolestaan! Mutta pelkään, murrunko tänään pahasti kun menemme ensin katsomaan pientä tulokasta. Ilosta itken varmasti tänäänkin, kun näen hänet nyt toisen kerran, mutta toivottavasti en omasta pettymyksestäni.
maanantai 4. helmikuuta 2013
Long time no see
Johan on melkein kuukausi vierähtänyt viime kirjoituksesta. Syynä on oikeastaan kaksi asiaa. Töissä on tapahtunut täysi kuperkeikka yhden henkilöön lähdettyä pois ja teen siis valtaosan hänenkin töistä oman työni ohella. Lähtijä sattui olemaan pomoni, joten siitä on tullut tähän palloon hieman lisäkierrettä.
Toisaalta on ollut hienoa huomata, että vastuuta annetaan nyt oikein lapiolla, mutta työnhallinta on tietenkin jonkin verran ontunut samaan aikaan. Nyt jopa näyttää siltä, että tulen pysyvämminkin ottamaan vastaan tätä uutta roolia.
Juttelimme asiasta mieheni kanssa kotona, sillä olen vanha työnarkkis. Tosin ajalta ennen parisuhdettamme ja olen ollut iloinen siitä, että tässä lapsitoivetilanteessa työni on ollut viimeisen vuoden suhteellisen rauhallista. Ei siis liikaa stressiä tai muuta henkistä ikävää, joka voisi estää lapsen tuloa luoksemme.
Sain kotoa vihreää valoa tähän työhaasteeseen tarttumiseen. Lupasin kuitenkin omaehtoisesti huolehtia, että stressi ei tule elämääni. Toivottavasti pystyn pitämään lupaukseni. Onkin ollut "kivaa", kun työpäivän aikana ajatukset harhailevat kierron tilanteeseen enää vain n. 20 kertaa päivässä entisen 120 kertaa nähden..
Ja onhan tässä taas yksi pettymys nielty hoitojen suhteen. Tälle kierrolle piti tehdä luonnolliseen kiertoon PASsi. No ovulaationi tapahtuikin sitten keskiviikkona 23.1 ja siirtopäivä olisi ollut lauantai, jolloin klinikka ei ole auki. Joten ei auttanut kuin nieleskellä pari kertaa ja uskoa omiin voimiin tässäkin kierrossa. Kuukautisten pitäisi alkaa tässä parin päivän sisään eikä mikään - taaskaan - viittaa siihen että luonnon konstein olisin tullut raskaaksi.
Joten varalla on jo lääkereseptit aloitettavaksi seuraavan kierron 2. päivästä. Nyt en muista edes lääkkeen nimeä. En halunnut lukea ohjeita vielä kovin tarkkaan, JOS vaikka olisinkin tullut raskaaksi tässä kierrossa. Tietty aikausko istuu minussa siis hyvin lujassa, vaikka en sitä helpolla myönnäkään. Niin sitä humahti kaksi kuukautta IVF:n ja tuoresiirron jälkeen ilman että mitään saatiin aikaiseksi. Ei minua muuten niin haittaisi, mutta vuodet kropassani vain lisääntyvät. 39-vuotissynttäripäivä lähestyy uhkaavasti..
Toisaalta on ollut hienoa huomata, että vastuuta annetaan nyt oikein lapiolla, mutta työnhallinta on tietenkin jonkin verran ontunut samaan aikaan. Nyt jopa näyttää siltä, että tulen pysyvämminkin ottamaan vastaan tätä uutta roolia.
Juttelimme asiasta mieheni kanssa kotona, sillä olen vanha työnarkkis. Tosin ajalta ennen parisuhdettamme ja olen ollut iloinen siitä, että tässä lapsitoivetilanteessa työni on ollut viimeisen vuoden suhteellisen rauhallista. Ei siis liikaa stressiä tai muuta henkistä ikävää, joka voisi estää lapsen tuloa luoksemme.
Sain kotoa vihreää valoa tähän työhaasteeseen tarttumiseen. Lupasin kuitenkin omaehtoisesti huolehtia, että stressi ei tule elämääni. Toivottavasti pystyn pitämään lupaukseni. Onkin ollut "kivaa", kun työpäivän aikana ajatukset harhailevat kierron tilanteeseen enää vain n. 20 kertaa päivässä entisen 120 kertaa nähden..
Ja onhan tässä taas yksi pettymys nielty hoitojen suhteen. Tälle kierrolle piti tehdä luonnolliseen kiertoon PASsi. No ovulaationi tapahtuikin sitten keskiviikkona 23.1 ja siirtopäivä olisi ollut lauantai, jolloin klinikka ei ole auki. Joten ei auttanut kuin nieleskellä pari kertaa ja uskoa omiin voimiin tässäkin kierrossa. Kuukautisten pitäisi alkaa tässä parin päivän sisään eikä mikään - taaskaan - viittaa siihen että luonnon konstein olisin tullut raskaaksi.
Joten varalla on jo lääkereseptit aloitettavaksi seuraavan kierron 2. päivästä. Nyt en muista edes lääkkeen nimeä. En halunnut lukea ohjeita vielä kovin tarkkaan, JOS vaikka olisinkin tullut raskaaksi tässä kierrossa. Tietty aikausko istuu minussa siis hyvin lujassa, vaikka en sitä helpolla myönnäkään. Niin sitä humahti kaksi kuukautta IVF:n ja tuoresiirron jälkeen ilman että mitään saatiin aikaiseksi. Ei minua muuten niin haittaisi, mutta vuodet kropassani vain lisääntyvät. 39-vuotissynttäripäivä lähestyy uhkaavasti..
keskiviikko 9. tammikuuta 2013
Kp 1
Tänäänhän se vuoto sitten alkoi. No, sain jo varattua klinikalta UÄ:n 10 päivän pähän pakastetun alkionsiirron ajoittamista varten. Huomaan, etten vielä aseta tähän kiertoon mitään erityisiä toiveita. Ehkä se johtuu tästä päivästä nro 1. Todennäköisesti odotukset nousevat päivämäärien edetessä. Niinhän se on käynyt aiemmissakin kierroissa.
Kurjaa kuitenkin ettei tuo luomukierto tuonut tulosta. Olisi ollut niin ihanaa raskaantua "ihan itselleen", ilman tekniikkaa tai lääkkeitä.. Ei niin, että olisin avustettua raskaaksi tulemista vastaan millään tavalla. Olen valmis olemaan vaikka 9 kk sairaalassa kaikissa letkuissa ja hoidoissa, jos sen lopputulemana meillä olisi vauva. Mutta niinkään tämä asia ei ikävä kyllä toimi.
Mun on aina vaikaa kertoa kullalle kotona, että "tänään ne kuukautiset taas alkoi". Tiedän, että emme mitenkään odottaneet ihmeitä tältä kierrolta, mutta joka kerta se on yhtä tylsää ja apeaa. Täytyy taas tänään kerätä itsensä ja kertoa, että uutta hoitokiertoa kohti mennään. Vaikka mahdollisimman positiivisena, jos se fiilis tarttuisi ja jatkuisi koko kierron!
Olen alkanut miettiä niitä kaikkia akupunktioita ja muita hoitoja, joista olen täällä lukenut (homeopatia, reiki..). Olen ollut aika konservatiivisen lääketieteen kannattaja, mutta ei kai tässä ole mitään hävittävääkään? Muuta kuin taas lisää rahaa ja aikaa..
Kurjaa kuitenkin ettei tuo luomukierto tuonut tulosta. Olisi ollut niin ihanaa raskaantua "ihan itselleen", ilman tekniikkaa tai lääkkeitä.. Ei niin, että olisin avustettua raskaaksi tulemista vastaan millään tavalla. Olen valmis olemaan vaikka 9 kk sairaalassa kaikissa letkuissa ja hoidoissa, jos sen lopputulemana meillä olisi vauva. Mutta niinkään tämä asia ei ikävä kyllä toimi.
Mun on aina vaikaa kertoa kullalle kotona, että "tänään ne kuukautiset taas alkoi". Tiedän, että emme mitenkään odottaneet ihmeitä tältä kierrolta, mutta joka kerta se on yhtä tylsää ja apeaa. Täytyy taas tänään kerätä itsensä ja kertoa, että uutta hoitokiertoa kohti mennään. Vaikka mahdollisimman positiivisena, jos se fiilis tarttuisi ja jatkuisi koko kierron!
Olen alkanut miettiä niitä kaikkia akupunktioita ja muita hoitoja, joista olen täällä lukenut (homeopatia, reiki..). Olen ollut aika konservatiivisen lääketieteen kannattaja, mutta ei kai tässä ole mitään hävittävääkään? Muuta kuin taas lisää rahaa ja aikaa..
tiistai 8. tammikuuta 2013
Alkaako uusi kierto tänään vai ei?
Tänään on siis kp 26 ja kiertoni ovat vaihdelleet 26 -31 päivän pituisina. Nythän haasteena oli tuo viime kierron (IVF-hoito) lopussa alkanut tiputteluvuoto, jonka takia kierron ensimmäinen päivä oli vaikea määritellä. Tässä siis odottelen hyvin rauhallisin mielin vuodon alkamista, sillä oireita (alkuraskauden) ei ole ja koko ovulaatio tässä kierrossa hieman epävarma. Sinällä olen hieman hämmästynyt tästä rauhallisuudesta.
Olen hieman keräillyt sanastoa tähän raskauden toivevaiheeseen/hoitoihin liittyen. Alkuun luin muutamia blogeja ihan ihmeissäni, sillä kaikki lyhenteet eivät heti minulle auenneet.
Voihan olla, että olen edelleenkin joitain lyhennyksiä tai termejä ymmärtänyt väärin ja otan siis mieleläni korjauksia vastaan. Samoin kuin lisäyksiäkin tähän listaan! Toivottavasti en pahoita kenenkään mieltä, joka saattaa tunnistaa bloginsa tekstinkohtaa hyödynnettäneen. Tarkoitukseni on vain kerätä tietoa yhteen paikkaan niin, että siitä on ehkä jollekin hyötyä. Suuret kiitokset teille kaikille blogisiskoille, jotka olette neuvoneet minua tietämättänne tai nyt tietäen!
Seuraavan kierron passia jo kovasti odottaen...
Olen hieman keräillyt sanastoa tähän raskauden toivevaiheeseen/hoitoihin liittyen. Alkuun luin muutamia blogeja ihan ihmeissäni, sillä kaikki lyhenteet eivät heti minulle auenneet.
Voihan olla, että olen edelleenkin joitain lyhennyksiä tai termejä ymmärtänyt väärin ja otan siis mieleläni korjauksia vastaan. Samoin kuin lisäyksiäkin tähän listaan! Toivottavasti en pahoita kenenkään mieltä, joka saattaa tunnistaa bloginsa tekstinkohtaa hyödynnettäneen. Tarkoitukseni on vain kerätä tietoa yhteen paikkaan niin, että siitä on ehkä jollekin hyötyä. Suuret kiitokset teille kaikille blogisiskoille, jotka olette neuvoneet minua tietämättänne tai nyt tietäen!
Seuraavan kierron passia jo kovasti odottaen...
lauantai 5. tammikuuta 2013
Uuden vuoden luomualoitus
Uusi vuosi on vaihtunut trooppisen lämpimässä ilmastossa hoivaillen sekä mieltä että kehoa. Joulukuun puolivälin jälkeen, kun negatiivinen tulos ensimmäisestä IVF-hoidosta ja tuoresiirrosta varmistui, alkoi töissä ylimääräistä hässäkkää ja sinällään ihanat joulupuuhatkin täyttivät päivät. Muru on jaksanut varmistella mun henkistä vointia ihaltavasti ja pikkuvauvojen ja lapsien ollessa luonamme tarkkaillut hieman suhtautumistani. En ole onnekseni ainakaan itse havainnut mitään erilaista reagointia itsessäni ja hyvä näin.
Minusta oli aika vaikeaa arvioida tämän kierron ensimmäistä päivää kun sitä läpivuotoa oli kuitenkin tapahtunut jo muutamia päiviä. Klinikalta lääkärimme neuvoi laskemaan kierron ensimmäisen päivän kunnon vuotopäivän mukaan Lugesteronin lopettamisen jälkeen.
Kun arjen täytti kaikenlainen muu ajattelu, tuntui helpottavalta luopua hetkeksi jokaisen päivän jännittämisestä. Sitähän tuo edellinen IVF-kierto oli tavalla tai toisella ollut. Totta kai silti laskeskelin jo etukäteen kalenterista mahdollista seuraavaa ovulaation ajankohtaa...
Tällä kertaa en sitten onnistunut sen bongaamisessa ovulaatiotestin avulla. Aloitin testaamisen ajoissa, jo kp 10. Kp 13 olivat viivat jo miltei saman vahvuiset, mutta seuraavan aamun testiviiva olikin taas haaleampi. Tikuttelin aina kp 16 asti, eikä se enää (tietenkään) kertaakaan vahvistunut. Päätin sitten tehdä yhteenvedon, että joko testi olikin siten ollut positiivinen jo kp 13, tai tälle kierrolle ei tullutkaan ovulaatiota.
No, meillä oli muutamia yhdyntöjä toki heti siinä kp 13 paikkeilla ja jälkeen kun ajattelin saada uimajoukkoja paikoille jo odottelemaan. Nyt on kp 23, eikä tietenkään ole yhtään mitään tuntemuksia. Puuh. Olen jo koittanut ohjelmoida itseni odottamaan tammikuun lopulle suunniteltua luonnollisen kierron PAS:ia. Kuinkakohan monelle tehdään PAS:ia luonnolliseen kiertoon? Ettei ole mitään hormonitukea ennen siirtoa?
Olemme palaamassa kotimaahan parin päivän kuluttua. Silloin on levot levätty ja arki saa taas käynnistyä. Sekä työn että hoitojen osalta. Olen kuitenkin saanut mielen tasapainon ja optimistisuuden perustason taas hyviin lähtölukemiin vuoden 2013 kunniaksi.
Toivon meille kaikille oikein hyvää ja onnekasta vuotta 2013!
Minusta oli aika vaikeaa arvioida tämän kierron ensimmäistä päivää kun sitä läpivuotoa oli kuitenkin tapahtunut jo muutamia päiviä. Klinikalta lääkärimme neuvoi laskemaan kierron ensimmäisen päivän kunnon vuotopäivän mukaan Lugesteronin lopettamisen jälkeen.
Kun arjen täytti kaikenlainen muu ajattelu, tuntui helpottavalta luopua hetkeksi jokaisen päivän jännittämisestä. Sitähän tuo edellinen IVF-kierto oli tavalla tai toisella ollut. Totta kai silti laskeskelin jo etukäteen kalenterista mahdollista seuraavaa ovulaation ajankohtaa...
Tällä kertaa en sitten onnistunut sen bongaamisessa ovulaatiotestin avulla. Aloitin testaamisen ajoissa, jo kp 10. Kp 13 olivat viivat jo miltei saman vahvuiset, mutta seuraavan aamun testiviiva olikin taas haaleampi. Tikuttelin aina kp 16 asti, eikä se enää (tietenkään) kertaakaan vahvistunut. Päätin sitten tehdä yhteenvedon, että joko testi olikin siten ollut positiivinen jo kp 13, tai tälle kierrolle ei tullutkaan ovulaatiota.
No, meillä oli muutamia yhdyntöjä toki heti siinä kp 13 paikkeilla ja jälkeen kun ajattelin saada uimajoukkoja paikoille jo odottelemaan. Nyt on kp 23, eikä tietenkään ole yhtään mitään tuntemuksia. Puuh. Olen jo koittanut ohjelmoida itseni odottamaan tammikuun lopulle suunniteltua luonnollisen kierron PAS:ia. Kuinkakohan monelle tehdään PAS:ia luonnolliseen kiertoon? Ettei ole mitään hormonitukea ennen siirtoa?
Olemme palaamassa kotimaahan parin päivän kuluttua. Silloin on levot levätty ja arki saa taas käynnistyä. Sekä työn että hoitojen osalta. Olen kuitenkin saanut mielen tasapainon ja optimistisuuden perustason taas hyviin lähtölukemiin vuoden 2013 kunniaksi.
Toivon meille kaikille oikein hyvää ja onnekasta vuotta 2013!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)